. Otava 2016.
Helsingin kuohuva 1920-luku dekkarissa
Helsinki on saanut Virpi Hämeen-Anttilasta mainion historiansa kuvaajan, sillä elävältä tuntui kulkea hänen päähenkilönsä Karl Axel Björkin mukana pitkin öisiä Helsingin katuja.
Kirjan murhamysteeri laittaa Karl Axelin liikkeelle erityisesti öiseen aikaan, päivisin hän istuu virkatyössään ministeriössä. Mutta jo miettiessään kotonaan miten milloinkin pukeutuisi joko juhliin tai varjostuskeikalle, Karl Axel pohtii koko ajan tutkittavaa tapausta ja yrittää löytää henkilön, jolla olisi ollut motiivi tekoon.
Karl Axel on tavallaan ylhäistä syntyperää, mutta hänen perheensä on joutunut kituuttamaan pienillä tuloilla. Isä vaeltaa jossain Venäjällä ja pikkuveli käy koulua, joten Karl joutuu auttamaan äitiään.
Virpi Hämeen-Anttila kuvaa henkilöitään hieman Gogolin tyyliin niin tarkasti, että heidät suorastaan näkee edessään. Samalla tavalla tarkkaan hän kuvaa Helsinkiä, sen katuja, taloja sekä eri yhteiskuntaluokkien ihmisten asuntoja. Kalliossa köyhät asuvat pikku yksiöissään tai yömajoissa, joissa saattoi olla samassa huoneessa melkoinen määrä nukkujia.
Hämeen-Anttila jopa inhimillistää Helsingin kuvailemalla sen nukkumaan asettumista: ”… kaupunki pysähtyi, nuokahteli, käänteli itseään, haukotteli, antoi unen virrata jäseniinsä, hengityksen tyyntyä ja pidentyä, sammutti valot ja laskeutui makuulle.”
Mutta kirjan sankari Karl Axel osaa myös nauttia elämästä. Hän pukeutuu mielellään hienosti, syö hyvin ja kulkee usein uuden Havis Amandan patsaan ohitse ja ihailee sen kaarevia muotoja. Oikeastaan hänen pitää ihailla patsasta puoleksi salaa, sillä sen alastoman säädyttömyyden aiheuttama paheksunta on edelleen vallalla.
Koska eletään 1920-luvun alkua, kansalaissodan aiheuttamat haavat ovat vielä lähes auki, Venäjän vallankumous kuohuu edelleen, ja pakolaisia tulvii rajan yli. Kieltolaki aiheuttaa omat ongelmansa, ravintoloissa pitää osata tilata oikealla tavalla, jos aikoo viinaksia nauttia.
Eli vaikka Yön sydän on jäätä on dekkari ja kertoo rikoksista ja niiden tutkinnoista, vähintään yhtä paljon se kuvaa tuota aikaa, ihmisiä, paikkoja, tunnelmia, aatevirtauksia, kuohuvaa ja osin pelottavaakin 1920-lukua. Ja erityisesti se kuvaa tietenkin Helsinkiä, nuoren itsenäisen Suomen pääkaupunkia.
Ritva Sorvali