(Karisto 2001)
Seppo Jokisen kuudennen dekkarin tapahtumat on sijoitettu tamperelaiseen vammaisten palvelutaloon. Tietenkin osa ajasta ollaan Sorilla eli Tampereen poliisissa, mutta kun poliisit sieltä lähtevät, he suunnistavat Hukantupa-nimiseen palvelutaloon.
Tässä palvelutalossa asuu eri tavoin halvaantuneita ihmisiä. Kyse on siis liikuntavammaisten palvelutalosta. Pyörätuolilla sieltä lähdetään ulos kadulle tai taksilla kauemmaksikin. Aivan kirjan alussa poliisipartio huomaa pyörätuolin kadunvarsipusikossa.
Jokisen pääpoliisi komisario Sakari Koskinen on tässä kirjassa eronnut mies, jolle työkaverit yrittävät värvätä naista. Kukaan ei tunnu uskovan, että lähes puhumaton ja tanssitaidoton Koskinen itse pystyisi itselleen naista löytämään.
Koskinen on intoutunut hölkkäämään. Illalla töiden jälkeen hän viilettää pitkin Tampereen maastoja. Lisäksi hän aiheuttaa jopa hieman närää esimiehessään, kun tulee pyörällä töihin. Miesmuistiin ei kukaan Tampereen poliisissa ole pyöräillyt töihin.
Kun nuori mies vammautuu
Kirjan nimi Hukan enkelit viittaa palvelukodin asukkaisiin. Ja näistä erityisesti kolmeen nuoreen mieheen, jotka ovat vammautuneet aikuisiässä. Yksi on sukeltanut kiveen, yksi kaatunut laskettelumäessä ja yksi hypännyt jostain. Kaikki istuvat nyt pyörätuolissa.
Vaikka palvelutalossa asuu muitakin, niin päähuomio on näissä kolmessa. Vähitellen paljastuu, että yksi heistä on ollut naimissakin ja hänellä on kaksi lasta. Melko pian vammautumisensa jälkeen tämä nuori mies on kuitenkin eronnut vaimostaan eikä halua olla missään tekemisissä lastensakaan kanssa.
Eli Jokinen käsittelee tässä kirjassaan hyvin kipeää yhteiskunnallista ongelmaa. Onko meidän yhteiskuntamme niin kauniiden ja rohkeiden yhteisö, että vammautunut isä ei uskalla pitää yhteyttä lapsiinsa. Isä pelkää, että lapset joutuvat myöhemmin kärsimään hänen vammastaan, jos esimerkiksi koulussa selviää että heillä on vammainen isä. Heidän on näin ollen parempi olla kokonaan ilman isää.
Komisario Koskinen itse on ollut sellainen isä, jolla ei ole ollut paljon aikaa pojalleen. Tämänkin jutun tutkimuksen aikana hän joutuu peruuttamaan pojan kanssa sopimansa treffit. Eikä tämä ole Koskisen kohdalla ensimmäinen kerta vaan oikeastaan normaali käytäntö. Poika saa väistyä työkiireiden tieltä.
Eli paitsi vammaisuudesta tämä kirja puhuu myös isyydestä. Kumpi on loppujen lopuksi parempi isä, sekö joka mennä viilettää terveenä ja vahvana pitkin maailmaa ja vain joskus oven raossa näkee lapsiaan? Vaiko sellainen isä joka istuu kotona vaikkapa sitten istuisi pyörätuolissa?
Johtolankavoittajassa asiat kohdallaan
Seppo Jokinen voitti Hukan enkelit -kirjallaan Suomen dekkariseuran vuotuisen parhaan dekkarin palkinnon, Vuoden johtolangan. Perusteluissaan dekkariseura sanoo, että Hukan enkeleissä juonen kehittely, miljöökuvaus ja henkilökuvaus ovat kaikki hyvässä tasapainossa.
Sen voi kuka tahansa lukijakin todeta. Tampereen maisemat vilahtelevat silmien edessä Koskisen juoksulenkeillä tai poliisiauton ikkunasta. Tilanteet poliisilaitoksella ovat hyvin uskottavan tuntuisia, sanailu on nasevaa ja lyhyttä. Kukin poliisi puhuu ja toimii hänelle ominaisella tavalla. Oikeastaan Jokisen kieli paranee koko ajan.
Juonen kehittely alkaa jo ensimmäisillä sivuilla, kun poliisipartio näkee vilahdukselta pyörätuolin pusikossa. Sittemmin pitkin kirjaa etsitään pyörätuolia milloin mistäkin. Ja kuten arvoitusdekkarissa pitääkin, niin vasta loppusivuilla selviää, että kuka, mitä ja miksi.
julkaistu 15.6.2002, Kaupunkilehti Seiska