(Karisto 1998)
Seppo Jokisen kolmas dekkari kuvaa hieman epäonnista pankkiryöstäjää ja ryöstön tutkijoita. Komisario Sakari Koskinen saa poliisilaitoksen kuntosaliin tiedon, että ryöstö on tapahtunut ja ryhtyy punnertautumaan yläkertaan. Pian hän kaivaakin jo korvaansa takakenossa tuolissaan, jalat pöydällä. Pöytä on sen verran iso että jalat, puhelin ja teemuki eivät vie siitä suurtakaan tilaa.
Näin itseironisesti Jokinen aloittaa sankarikomisarionsa kuvaamisen. Sakari Koskinen on tavallinen keski-ikäinen suomalainen mies. Työpaikan nuorten naisten huomauttelu, että olet vielä ikäiseksesi hyvässä kunnossa, harmittaa, mutta minkä sille voi. Kotona vaimo huutaa multajälkien jättämisestä lattialle juuri silloin kun Koskinen on pitkästä aikaa suunnitellut romanttista iltaa. Kaverit lähtevät ilman Koskista hauskalle terassireissulle, kun luulevat tämän vain rakentavan puhumaansa kasvihuonetta. Miten kaikki meneekin samanaikaisesti pieleen.
Koskista vaivaa myös uusi asemansa komisariona. Aamulla hän menee vanhasta tottumuksesta entiseen työhuoneeseensa ja saa työkaverit huomauttelemaan, että Koskinenkin on jo alkanut mittailla käytäviä, niin kuin edellinen pomokin. Kunhan se vielä oppii kulkemaan kädet selän takana, niin kyllä se esimiehestä käy siinä missä joku toinenkin, vinoillaan.
Syrjämö monen tulen välissä
Jokisen kirjassa lukija tietää heti alusta alkaen kuka ryöstää pankin ja ampuu hermostuksissaan yhden asiakkaan. Kiinnostavaa on vain se, että miten poliisi saa asian selville ja miten poliisi toimii niin, että saa joko tunnustuksen tai vahvat näytöt. Ryöstäjä Syrjämö yrittää tulla toimeen tekonsa kanssa. Hän on ensikertalainen, joten vaikeaa se on.
Eli Jokinen kuvaa vuoroin poliisin työtä ja vuoroin Syrjämön pälyilyä omissa nurkissaan. Syrjämö on niin kuumana, että käy vaimonsakin kimppuun ja joutuu putkaan. Kun häntä putkan jälkeisenä aamuna kuulustellaan, tuntuu hänestä, että poliisi tietää pankkiryöstöstä. Eli kyseessä on hieman samantapainen tilanne kuin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kuuluisassa poliisikuulustelussa. Sekä kuulustelija että kuulusteltava tunnustelevat toisiaan ja aavistelevat toistensa ajatuksia. Ilmoja ja muuta jonninjoutavaa koskeva keskustelu on eräänlaista tahtojen taistelua.
Erittäin kauniisti Jokinen kuvaa Syrjämön kujanjuoksun loppumetrejä. Tuossa kuvauksessa paljastuu sekin, että poliisin toimenkuvaan kuuluu monenlaista. Ja mitä syvempi ja laajempi ihmistuntemus poliisilla on, sen vähemmillä uhreilla usein selvitään. Jokisen poliisi ei aja renkaat ulvoen rikollisten perässä vaan odottaa näitä esille koloistaan. Syrjämön esilletuloa ei voi kuivin silmin lukea.
Mielisairaalasta olisi saanut toisen kirjan
Osan ajasta Koskinen viettää lähiseudun mielisairaalassa, jonne yksi osaston poliiseista on joutunut stressilomalle. Tämä potilaspoliisi viestittää, että mielisairaalassa tapahtuu kummia. Siellä kuolee porukkaa tämän tästä eikä kuolemansyy tyydytä epäluuloista potilaspoliisia. Mutta kuka nyt hullun puheita kuuntelisi, tämä valittaa Koskiselle.
Mielisairaalatarina on mielenkiintoinen ja sillä tavalla rakennettu, että siinä lukijakaan ei tiedä mikä tai kuka on kaiken takana. Sairaalan tyypit sekä hoitajat että hoidokit ovat persoonia, joilta voi odottaa mitä vain. Mielisairaalakuvaus on niin kiinnostava, että siitä olisi saanut ihan oman itsenäisen kirjan, nyt tämä tarina jää pankkiryöstön sivutarinaksi. Voisi kuvitella että Koskinen vielä palaa tähän miljööseen.
Jokinen kuvaa pudonneita
Jokisen kirjan nimi on Koskinen ja pudotuspeli. Tuo sana pudotuspeli tarkoittanee ennen kaikkea Syrjämöä ja hänen kaltaisiaan, yhteiskunnan oravanpyörästä pudonneita. Syrjämö on ollut rakennusalan pienyrittäjä ja joutunut vaikeuksiin. Nyt hän on työttömänä, rahattomana, hermostuneena, vaimon helmoissa. Hän on isäpuoli vaimonsa tyttärelle Susannalle ja isän roolin muistamisesta johtui ryöstökin.
Seppo Jokisen dekkarit ovat erinomaista suomalaista mieskirjallisuutta. Sekä poliisit että rikolliset yrittävät toteuttaa miehuuttaan niin kuin osaavat tai parhaaksi näkevät. Miesten keskeinen naljailu ja vinoilu kukoistaa poliisilaitoksella. Lyhyesti sanotaan melko paljon. Eli puhekielen kiemurat ovat Jokisella hyvin hallinnassa ja esimerkiksi pikkurikollisen Letin käyttämä kieli on suorastaan oivallista. Letin kieli menee suoraan asiaan ja kuvaa samalla käyttäjäänsä. Lettihän on myynyt aseen Syrjämölle ja luettuaan lehdestä pankkiryöstöstä pyrkii nyt osingolle.
Eli Jokisen dekkareita voi lukea hyvän puhekielen takia, niiden yhteiskunnallisen sanoman takia ja miksei myös juuri suomalaisen miehen kuvauksen takia. Naiset ovat Jokisella enemmän taustalla tai sitten syliin pyrkivää tyyppiä.
julkaistu 15.5.1999, Kaupunkilehti Seiska