(Tammi 1996)
Olen suomalainen poliisi, en enempää enkä vähempää
Hyvältä tuntuu lukea Paul-Erik Haatajan kuvausta Helsingin poliisin työstä. Haatajan poliisiporukka naljailee toisilleen hyvinkin raskaasti, mutta tuntuu samalla pitävän yhtä. Tiukan paikan tullen tämä porukka ottaa vastuun tilanteista.
Haataja on Matti Yrjänä Joensuun tapainen yhteiskuntakriitikko. Haatajan ruohonjuuritason poliisit eivät makeile eivätkä kopeile vaan tekevät arkista työtään. Ja hyvältä tuntuu juuri se, että heillä on tietynlainen ammattiylpeys, kun he tuota työtä tekevät.
Tästä on mielestäni hyvä esimerkki kirjan uusnatsin kuulustelu. Kun uusnatsi väheksyy poliisia, että mitä tämä luulee olevansa, sanoo Haatajan poliisi:
”Minä olen suomalainen poliisi. Sataprosenttisen suomalainen, usko pois. Ja minä valvon lakia ja järjestystä tässä maassa, sitä mistä teikäläiset vain soittaa suutansa.”
Todella hyvältä tuntuu lukea poliisin sanovan näin.
Tietysti poliisikunnassa on Haatajankin maailmassa monenlaista, on parempaa virkaa kärkkyvää esimiestä ja on työn ohessa omia bisneksiään hoitavia poliiseja. Mutta se ryhmä, mitä tarkemmin kuvataan, koostuu omaa työtään arvostavista poliisimiehistä.
Armas Tammelin ja rosvo
Ryhmän pomo komisario Armas Tammelin on kuusissakymmenissä oleva kömpelöhkö mies. Hänen on esimerkiksi vaikea päästä palotikkaita myöten kerrostalon katolle ja etenkin sieltä pois.
Tammelinin ryhmä saa nyt tutkittavakseen kuolemaan johtaneen yliajon ja heitteillejätön. Tapaus on sattunut aamuyön tunteina liukkaalla kelillä Itä-Helsingissä. Sattumoisin tapauksella on silminnäkijä. Lukijalle kerrotaan, että kolaripaikalle näkee erään itähelsinkiläisen kerrostalon katolta, jossa murtovaras juuri tuolloin paraikaa kärkkyi sopivaa hetkeä tulla alas. Hän näki yliajon ja tunnisti automerkin. Huolimatta omasta arkaluontoisesta tilanteestaan rosvo ottaa riskin ja huutaa vastapäisellä parvekkeella tupakoivalle miehelle, että tämä soittaisi ambulanssin. Tämän jälkeen rosvo häipyy.
Yliajon selvittäminen tuntuu ylivoimaiselta, mutta tästä huolimatta Tammelinin ryhmä rupeaa kokoamaan palapeliä kasaan hyvin, hyvin pienistä palasista. Rosvo ei ole ilmoittanut poliisille automerkkiä, mutta jotenkin ja aika luonnollisella tavalla palaset alkavat loksahdella paikalleen. Selviää, että poliisi jos kuka tarvitsee myös mielikuvitusta. Pienet tiedonmuruset on pystyttävä liittämään johonkin kokonaisuuteen.
Välillä Armas Tammelin piipahtaa myös kotonaan ja kuvataan hänen ”perhe-elämäänsä”. Hän asuu yhdessä kissansa kanssa. Kissan nimi on Rosvo. Rosvo ja poliisi muodostavat perhekunnan. Kun Tammelinin naisystävä Annikki joutuu leikkaukseen, hän ilmoittaa lähiomaisekseen poliisi Armas Tammelinin. Jos toista kysyttäisiin, se olisi Rosvo.
Rasismia ja luokkaeroja
Koska kuvatun yliajon uhri on vain puoliksi suomalainen, nivoutuu juttuun ulkomaalaisvihaa ja muita vastenmielisiä piirteitä. Vaikka uhrin perhe ei elä sosiaalirahoilla, herättää marokkolaisisän aktiivisuus jutun tutkimisessa ärtymystä. Tämä liikemiesisä lupaa jopa palkkion jutun selvittämiseen johtavista vihjeistä. Nyt rosvokin jo kiinnostuu, ja niin vyyhti alkaa selvitä.
Jutun taustalta paljastuu Helsingin yläluokkainen kultalusikka suussa syntynyt nuoriso. Se nuoriso, joka ajelee isien isoilla autoilla, juhlii öisin eikä kovin korkealle noteeraa puoliksi marokkolaista koulukaveriaan. Se nuoriso, jonka taustatukena on vaikutusvaltainen isäpappa.
Haatajan yhteiskuntakritiikki kärjistyy juuri tässä, poliisin ja itsetietoisen yläluokan kohtaamisessa. Cajanderien ulko-ovella poliiseja seisotetaan ja heidän poliisimerkkejään ja valtuuksiaan tutkitaan. Isä-Cajander on kuin seinä yliajoon osallistuneen tyttärensä ja poliisien välissä.
Kiinnostaako nuorisoa vain oma nahka?
Vahinkoja sattuu kenelle tahansa, mutta Haatajan kuvaamat nuoret eivät näytä edes katuvan tekoaan. Heitä ei erityisemmin harmita mikään muu kuin se, että tuleeko tästä heille itselleen jotain seuraamuksia, hankaluuksia. Jos tämä on meidän opiskelevan, kultaisen nuorisomme elämänasenne laajemminkin, niin pahalta tuntuu. Suorastaan yllättävältä tuntui se, että kumpikin nuorista tuntui ajattelevan, että jos he eivät jää kiinni, ei heillä ole heikkoakaan. Tuolloin tapaus ei vaikuttaisi heihin mitenkään.
Myönteiseltä tuntuu se, että yliajoon syyllistyneen pojan isä suorastaan sairastuu tilanteesta. Hän huomaa, että hän ei enää tunne omaa poikaansa. Poika haluaa vain pelastaa oman hankansa, kun taas isä ajattelee asiaa myös uhrin kannalta. Myönteistä on myös keski-ikäisten, eri puolilta Suomea kotoisin olevien eikä ehkä kovin korkeasti koulutettujenkaan poliisien aikuinen ja realistinen asenne tapahtumiin.
Paul-Erik Haatajan teosten saatavuus Kymenlaakson kirjastoissa.
julkaistu 26.4.1997, Kaupunkilehti Seiska