Markkula, Kuusi suomalaista murhaa,

. Gummerus 1997

Hannes Markkula, Kuusi suomalaista murhaa, Gummerus 1997.

Kirjailija-toimittaja Hannes Markkula on tehnyt lehtijuttujen lisäksi kirjoja, sekä dekkareita että rikosdokumentteja käsitteleviä kirjoja. ”Kuusi suomalaista murhaa” kertoo kuudesta suomalaisesta rikoksesta ja niiden tutkimisesta. Hannes Markkula on yksi Kouvolan Dekkaripäivien 7.6.-8.6.2002 vieraista.

Markkulan dokumentointi pohjaa hyvin paljon omiin kokemuksiin rikoksen osapuolten haastatteluista ja ajan lehtitietoihin. Esimerkiksi Kyllikki Saaren murhassa Markkula ei ole ikänsä puolesta voinut olla aktiivisena toimittajana, mutta hän on käynyt läpi jutusta kirjoitettuja lehtiuutisia, ja ottanut selvää missä kirjoissa siitä on kerrottu ja mitä elokuvia siitä on tehty. Näin asiasta kiinnostuva lukija pääsee lähteisiin käsiksi.

Koska Markkulalla on paljon yksityiskohtaista tietoa murhatutkimuksen etenemisestä, on hänen täytynyt tutustua myös poliisitutkinnan ja oikeudenkäynnin asiapapereihin. Miten julkisia ne miltäkin osin lienevätkään? Juuri tämä onkin mielenkiintoista kuulla häneltä itseltään, että miten hyvin toimittaja saa tietoja haltuunsa tutkinnan missäkin vaiheessa.

Kyllikki Saaren murhan lisäksi erittäin kiinnostava tapaus oli Kytäjän kartanon mailla telttailleiden poikien murha vuonna 1972. Aluksi Markkula kuvailee laajasti kartanon pitkää historiaa. Poikien murhan jälkeen alkaa tietenkin laaja tutkinta, jossa haastatellaan koko lähipiiri. Mielenkiintoista on, että Markkulan kirjan mukaan vasta viimeisenä haastatellaan kartanonherraa Kai Vähäkalliota.

Tässä tuleekin mieleen toinen kysymys. Miten paljon henkilöiden yhteiskunnallinen asema suojelee heitä tutkintatilanteissa? Kirjassa puhutaan, että lähipiiristä etsittiin ensin kaikki mahdolliset murhaajiksi sopivat henkilöt. Vaikka poliisikin ilmeisesti tiesi, että kartanossa oli esimerkiksi laaja asevarasto, niin vasta kun kaikki muut oli haastateltu, marssittiin kartanoon.

Markkulan kirjassa käydään läpi kuusi tunnettua suomalaista murhatapausta. Ne kaikki ovat aikoinaan järkyttäneet sekä lähiympäristöään, että koko Suomen kansaa. Koska lehdet pursuavat tunteisiin vetoavia kirjoituksia, onkin mielenkiintoista myös se, että miten poliisit, tutkijat ja toimittajat pystyvät pysymään puolueettomina näissä melskeissä.

Rikosdokumenttien tekoon on näin ollen monta mielenkiintoista näkökulmaa. Esimerkiksi juuri ne, että miten tietoja yleensä saa, miten niitä saa ja kannattaa missäkin vaiheessa julkaista, miten paljon huomioidaan sekä uhrin että tekijän omaisten tunteet jne. Ja tietysti se, että miten omat tunteet saa pidettyä kurissa.

Hannes Markkula kertoo kirjassaan seikkaperäisesti kuvaamiensa juttujen tutkinnan vaiheet. Jonkinlainen lähdeluettelo olisi varmaan ollut hyvä lisä ainakin sellaisille lukijoille, jotka kiinnostuvat tapauksista niin paljon, että lähtevät etsimään lisää tietoa. Nyt tekstin lomassa on tosin hajamainintoja eri kirjoista ja muista lähteistä.

Ritva Sorvali