(Tammi 1995)
Kun kaupunginvaltuutettu murhataan
Arpikylä on kaivoskaupunki Pohjois-Karjalassa. Sinne Leena Lehtolainen on sijoittanut uusimman dekkarinsa tapahtumat. Kaivoskaupunki onkin yllättävän jännittävä tapahtumapaikka murhajutulle.
Sillä vaikka itse kaivostyö on lopetettu, ovat vanhat kaivoskäytävät jäljellä. Ja niissä käytävissä kuljetaan tässä jutussa useampaan kertaan. Syvällä maan alla, kapeissa kosteissa käytävissä, alkavat rohkeimmankin hermot kiristyä: Kenen kanssa oikein olen täällä? Entä jos maa juuri nyt alkaisi sortua?
Dekkarissa tapahtuu tietysti murha (murhia). Leena Lehtolainen kuvaa nimisnaisensa Maria Kallion tulon Arpikylään, kotikaupunkiinsa. Tuttuja arpikyläläisiä tulee vastaan joka käänteessä, ja pian lähes koko kaupunki juhlii kaivosravintolan avajaisia. Jo aiemmin tavatut tyypit ovat siellä parhaisiinsa pukeutuneina, ja juuri avajaisyönä tapahtuu ensimmäinen murha.
Vieraita oli pari sataa, mutta näistä seuloutuvat esiin jo aiemmat tutut, kymmenkunta pääepäiltyä. Nämä sitten vuorotellen nousevat ja laskevat epäiltyjen listalla.
Koko kaupunki tavallaan mukana
Uhri on yksi kaupunginvaltuutettu. Myös osa epäillyistä on mukana kunnallispolitiikassa. Osa on kunnan virkamiehiä, osa työttömiä, osa läheisten maatalojen isäntiä. Ovelasti Leena Lehtolainen saa salaisuuden säilymään lähes viime sivuille. Yhä uusia motiiveja tulee esiin, uhrin kuva muuttuu koko ajan, kenellä olisi ollut mikäkin syy murhata hänet. Syitä löytyy.
Mutta keitos on loppujen lopuksi suurempi kuin aluksi uskoisi. Se koettelee koko paikkakuntaa, etenkin kaupungin johtoa, hallitusta, valtuustoa, ylimpiä virkamiehiä. Koko Arpikylä heilahtelee tämän jutun ympärillä, mietitään muun muassa sitä, mihin kaikkiin takauksiin kaupunki onkaan sitoutunut.
Sillä kun murhat paljastuvat, paljastuu myös kaupungin johdossa ties miten pitkään harjoitettu salakähmintä. Ja kukin lukija voi jäädä mielessään ajattelemaan, että miten kauan tätä kaikkea vielä Arpikylässä puidaankaan.
Poliisit lähikuvassa
Paikallinen poliisi on kytköksissä läheisen Joensuun poliisiin. Joensuussa mellastavat skinit somalien kanssa, mutta silti Joensuun poliisin aikaa heruu Arpikylän murhille. Sillä tottakai pian tapahtuu toinen murha.
Paikalliset poliisit tuntevat jokaisen kaupunkilaisen ja hieman väheksyvät kesänimisnaisensa puuhia. Poliisit ovat tottuneet mm. käyttämään autojaan tyhjäkäynnillä, joten he tietenkin ärtyvät, kun heille siitä muistuttaa. Ja kun kaupungin ensimmäinen striptease-esitys pyörähtää käyntiin Kuparikrouvissa, istuvat poliisit etupöydässä. Järjestystä pitämässä, tietysti.
Tämä kaikki on ihan kiinnostavaa, mutta sen sijaan vähemmän kiinnostavaa oli lukea nimisnaisen Maria Kallion suhteesta omaan sulhaseensa. Ilmeisesti on niin, että dekkareiden rikostutkijoilla ei saisi olla yksityiselämää. Tai jos ja kun heillä sellainen on, sen kuvaaminen pitäisi ohittaa puolikkaalla lauseella.
Kuparisydämen Maria Kallio pohtii harmittavan usein suorastaan sivukaupalla mahdollista tulevaa avioitumistaan. Ketä se kiinnostaa? Rikostutkijan pitäisi ikään kuin koko olemuksellaan uppoutua kyseessä olevaan juttuun. Vasta silloin lukijankin uppoutuu siihen samalla tavalla.
Perinteinen dekkari
Kuparisydän on perinteinen dekkari siinä mielessä, että alussa esitellään keskeiset henkilöt, sitten heidät kootaan yhteen ja sitten tapahtuu murha. Keskeiset henkilöt ovat mukana koko ajan, kaikki kortit ovat ikään kun pelissä. Vihjeitä ja symboleita tulee sopivasti, pohdittavaa riittää.
Kirja olisi kuitenkin vielä parempi, jos muutama irrallisen tuntuinen sivuhenkilö olisi tipautettu pois ja jos Maria Kallion henkilökohtaiset asiat olisivat jääneet vähemmälle. Jos sulhanen on näin paljon mukana kuvioissa, hänen pitäisi olla yksi pääepäillyistä tai sitten poliiseista.
julkaistu 21.4.1996, Kaupunkilehti Seiska