Leena Lehtolainen, Kuolemanspiraali

(Tammi 1997)

Päiväkirjojen musta aukko avaimena taitoluistelijan murhaan

Leena Lehtolainen on nuori kotimainen dekkaristi. Hänen tätä edelliset kirjansa ovat kaivoskaupunkiin sijoitettu kunnallispoliittinen dekkari Kuparisydän ja Espoon naisten kurssikeskukseen sijoitettu Luminainen. Tämä uusin, Kuolemanspiraali, on sijoitettu taitoluistelijapiireihin. Siinä nuori lupaava taitoluistelija surmataan julmasti hänen omilla luistimillaan.

Lehtolainen kehittelee tarinaa dekkarien tyyliin siten, että epäilyksenalaiseksi joutuu kukin vuorollaan. Kirjassa käsitellään poliisien lisäksi noin kymmentä tätä juttua sivuavaa henkilöä. Ja henkilöiden välille löytyy yhteyksiä. Sellaisetkin, joilla ei aluksi näyttänyt olevan mitään tekemistä keskenään, osoittautuivat tutuiksi jne.

Jonkin verran tässäkin kirjassa on poliisin arkea varsinaisen pääjutun ulkopuolelta. Yksi tällainen sivujuonne on esimerkiksi yksinhuoltaja Jaanan ja tämän vauvan kohtalo viinanhuuruisen yön jälkeen. Tämä on traaginen tapaus, jossa nuori nainen joutuu liian yksin kantamaan sellaista vastuuta, johon hän ei ole kypsä.

Se että lapset ja lapsiin kohdistuvat rikokset ovat tässä kirjassa niin yleisiä, sopii hyvin kuvaan sen takia, että päätutkijamme Maria Kallio on itse viimeisillään raskaana. Tietysti häntä kiinnostavat ja järkyttävät eniten juuri lapsia koskevat jutut. Ja koska naispoliiseja on vähemmän, nämä jutut jotenkin luonnostaan myös ohjautuvat hänelle.

Yksi keskeinen apu tämän rikoksen tutkinnassa on murhatun Nooran päiväkirjat. Tai eivät oikeastaan päiväkirjat vaan tietty pitkä aukko niissä. Maria Kallio yrittää jäljittää syyn siihen, miksi Noora jätti monta kuukautta pitkän aukon päiväkirjoihinsa. Ja löytyyhän sen syy ja samalla murhaaja.

Kuolemanspiraalin murhaajan motiivi on uskottava. Samoin uskottavan tuntuista on Nooran äidin syyllisyydentuntoinen raivo perheen ahdistelijaa Vesku Teräsvuorta kohtaan. Muutenkin Nooran vanhemmat ovat hyvin uskottava keski-ikäinen pariskunta kaikessa traagisuudessaan.

Ja itse Maria Kallion henkilökuva on tullut näiden kirjojen myötä yhä uskottavammaksi. Tuttua jo aiemmista kirjoista ovat Marian ja joidenkin poliisien väliset jähinät. Kaikki mieskollegat eivät oikein sulata Marian poliisiutta eivätkä etenkään sitä, että tästä tulisi heille esimies.

Maria kuitenkin lyllertää suuren vatsansa kanssa tapauksesta toiseen. Ja kun lapsi sitten kirjan lopussa syntyy, tämä asia on kuvattu niin kauniisti, että ei sitä pysty kuivin silmin lukemaan.

julkaistu 4.4.1998, Kaupunkilehti Seiska