(Tammi 2002)
"Kun luulit unohtaneesi" lähtee liikkeelle mummon hautajaisista. Sukulaiset katselevat mummon kotimökkiä, koluavat vinttiä ja muistelevat mummon luona käyntejä. Samalla tulee mieleen ukin dramaattinen kuolema pari vuosikymmentä sitten. Miten siinä oikein kävikään?
Sillä ukki oli kuollut tapaturmaisesti. Joku oli kumauttanut häntä paistinpannulla päähän. Yhdessä oli juopoteltu, isät ja pojat. Ja mistä lienee riita syntynyt, kun oli päädytty käsirysyyn ja tappeluun. Yksi pojista oli kuitenkin tuomittu ja tämä oli myöhemmin tehnyt itsemurhan vankilassa.
Koko romaani ”Kun luulit unohtaneesi” kertoo siitä, kuinka sukulaiset rupeavat miettimään ukin kuolemaa. Ukin ja mummon lapsista on elossa kolme, Sirkka, Saara ja Veikko. Sirkka on ainoa, jolla on lapsia. Hänen lapsensa ovat Katja ja Kaitsu. Kaikki nämä viisi henkilöä ovat kirjan näkökulmahenkilöitä.
Vuorotellen asioita katsellaan milloin Sirkan, milloin Saaran, Veikon, Katjan tai Kaitsun kannalta. Yksi muistaa yhtä toinen toista. Yksi muistaa asiat yhdellä toinen toisella tavalla. Pääasiassa mietitään sitä, että tuomittiinko oikea henkilö? Ja kun pitkälti yli kolme sataa sivua on muisteltu, niin alkaisi olla yhteenvedon aika.
Mutta mitä kirjasta loppujen lopuksi jää käteen. Tavanomaista sukulaiskähinää. Sukulaiset käyttävät toisiaan hyväkseen, kuten asiaan kuuluu. Toiset ovat kilttejä uhrautujia ja toiset härskejä hyväksikäyttäjiä. Tosin joskus uhrautujakin saattaa tulistua.
Yhtenä teemana tässä kirjassa tuntuukin olevan alistamisen ja alistumisen kehä. Erityisen mielenkiintoinen romaanihenkilö on Saara. Saaralla ei tunnu olevan mitään rajaa sille, että miten paljon hän voi panna toiset maksamaan taksimaksujaan tai muita kulujaan. Jokaisesta suvusta löytynee tällainen Saara.
Mutta kun näin paljon on asiaa pohdittu, niin odotin hieman toisenlaista loppuratkaisua. Jotenkin tuntui siltä, että paljon porua ja vähän villoja. Että tällaistako se yleensä on sukulaisten kesken? Pohditaan ja pohditaan, pengotaan yhä uudelleen vanhoja asioita ja unohdetaan ne sitten. Se siitä.
Mutta Leena Lehtolaisen kieli on edelleen luettavaa ja kuvatut henkilöt mielenkiintoisia. Tuli mieleen että hänellä on ehkä pyörinyt mielessä muukin loppuratkaisu kuin se mikä löytyy kirjasta. Mutta jostain syystä tuo toinen ratkaisu on saanut väistyä.
julkaistu 9.11.2002, Kaupunkilehti Seiska