Leena Lehtolainen, Ensimmäinen murhani

(Tammi 1993)Leena Lehtolainen kuvaa esikoisdekkarissaan hesalaisiin opiskelijapiireihin sijoittuvaa murhaa. Joukko opiskelijalaulajia on kokoontunut yhdelle huvilalle. Illalla on saunottu ja juotu, aamulla illan isäntä löydetään rantavedestä kuolleena – ammottava haava päässään.

Murhaa joutuu selvittämään nuori rikostutkija Maria Kallio. Hän yrittää olla liiankin virallinen saadakseen tutkittavat suhtautumaan itseensä edes asiallisesti. Maria Kallion henkilökuvassa tulee moneen kertaan esiin se, miten nainen miesvaltaisessa työyhteisössä tavallaan koko ajan hakee rooliaan.

Maria Kallio on yksin elävä nainen. Hänen työaikansa venyvät. Kuten Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjoissa, niin tässäkin annetaan se kuva, että rivipoliisit joutuvat venymään milloin mihinkin suuntaan. Esimiehet lähinnä kuittaavat palkkojaan ja hengittävät niskaan.

Naistutkija tasapainoilee virkaminän ja siviiliminän välillä. Onko hän aina ja joka tilanteessa ensisijaisesti poliisi? Vai voiko poliisi suhtautua asioihin ja ihmisiin ihmisenä ja naisena?

Rikostutkija toimii tämän kirjan mukaan yhtä aikaa monella suunnalla. Hän lukee uhrin asunnosta löydettyä kirjallista materiaalia, hän kuuntelee puhelinvastaajaa, kuuntelee aiemmin nauhoitettuja haastatteluja, soittaa sinne ja tänne, käy murhapaikalla, yrittää suhtautua uhrin omaisiin ja pyrkii olemaan loukkaamatta epäiltyjä. Palapelin palaset löytyisivät ehkä huomattavasti nopeammin, ellei koko ajan kaatuisi päälle uusia juttuja.

Tässä dekkarissa on tyypillinen suljetun paikan rakenneratkaisu. Tietty joukko ihmisiä on jossain, yksi murhataan. Murha-ase löydetään jo alkuvaiheessa, sen käsittely on yksi avain ratkaisuun. Aseen käyttöön tarvitaan käsiä, joten kädet yleensäkin, niiden kuvaaminen, ovat yksi johtolanka.

Miinuspuolelle näissä rakennekuvioissa menee se, että murhan motiivi ei ehkä ole tarpeeksi uskottava. Dekkarin mottona on Eino Leinon runo ”Virta venhettä vie, mihin päättyvi tie”. Runo sopii tähän tarkoitukseen monella tavalla.

Murha tapahtuu rannalla. Tämä joukko harrastaa purjehdusta. Kuoro harjoittelee juuri tätä laulua. Yhden ihmisen elämä todella päättyy, hänet soudetaan manalan virran toiselle puolelle. Ja hautajaisissa kuorolaiset laulavat tämän saman laulun.

Ja kuten Harjunpää-kirjoissa, niin tässäkin, rikolliset eivät ole mitään erityisiä hirviöitä vaan aivan tavallisia ihmisiä. Jotkut vain hairahtuvat herkemmin lain väärälle puolelle. Ja aivan viaton tässä suhteessa ei ole kukaan.

Leena Lehtolaisen teosten saatavuus Kymenlaakson kirjastoissa.

julkaistu 31.7.1994, Kaupunkilehti Seiska