(37-osainen kesädekkari Kouvolan Sanomissa kesä-heinäkuussa vuonna 2000)Paholaisen tytär vangitsi ainakin minut seuraajakseen heti kättelyssä. Ja miksi näin tapahtui, johtui varmaan suurelta osin siitä, että kiinnostuin Remeksen kuvaamista henkilöistä. Tietysti ensisijaisesti kiinnostuin dekkarin rikollisesta, Hannele Koskesta.
Hannele Koskesta saa sen kuvan, että hän on lahjakas mutta yksinäinen nainen. Hän on ollut yksinäinen jo koulussa. Hänellä ei näytä olleen edes tyttökavereita puhumattakaan nyt pojista. Äiti on hoidettavana mielisairaalassa. Kaikki tämä Hannelen aikaisempi elämä tihkuu läpi jo sarjan alkuosissa ja saa lukijan kiinnostumaan tästä naisesta. Jollain tavoin tuli mieleen Helsingin ampumaratatapaus.
Edellä mainitut ja monet muut asiat ovat kasanneet Hannele Kosken mieleen katkeruutta. Niinpä hän haluaa kostaa ankean lapsuutensa ja nuoruutensa sekä äitinsä sairastumisen sille, joka hänen mielestään on sen aiheuttanut. Ja koska hän on lahjakas nainen ja opiskellut tietotekniikkaa, niin hän käyttää kostonsa välikappaleena oppimiaan asioita.
Paholaisen tytär sijoittuukin nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan. Murha-aseenakin käytetään matkatappajaa, jolla saa puhelimen soitolla toisen hengiltä. Sarjassa käsitellään myös pörssikeinottelua, rahojen sijoittelua ympäri maailman, pörssien haavoittuvuutta. Tiedetään että Nokian johtajan kidnappaaminen notkauttaa pörssikursseja, joten uutista ei hevin päästetä julkisuuteen.
Oliko loppu tarpeeksi yllättävä?
Varmaan moni lukija rupesi jo puolen välin jälkeen miettimään, että miten tämä loppuu? Uusia henkilöitä ei enää tuossa vaiheessa ollut viisasta marssittaa näyttämölle, päähenkilöiden sukulaisuussuhteet olivat selvinneet ja kuvio alkoi muutenkin näyttää melko selvältä. Oli vain ajan kysymys milloin Hannele Koski saadaan kiinni. Mielenkiinto alkoikin kohdistua siihen, että miten kirjailija tavallaan palkitsee uskollisen lukijansa? Mikä kortti hänellä vielä on takataskussaan.
Mietin esimerkiksi sitä, että onko Eva-rouvalla sittenkin jokin kaksoisrooli, joka lopussa putkahtaa esiin? Vai onko Hannelen ainokaisella ystävällä Marja Nyströmillä jotain muutakin tekemistä asian kanssa kuin olla vain tavallaan teknisenä apuvälineenä? Ja että paljastuuko Hannelen isän ja äidin väleistä vielä jotakin uutta asiaan vaikuttavaa? Vai kuka muu paljastuu vielä joksikin muuksikin kuin miltä alussa näytti?
Kun henkilöitä on näinkin vähän, niin kirjailijalla ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin kaivaa näistä vähistä esiin uusia piirteitä. Niinhän tässäkin kävi vaikkakin sellaisella taholla, jota en tullut ajatelleeksi. Yksi virkavallan edustajista ryhtyi kuuntelemaan Hannelea tavallista herkemmällä korvalla. Ehkä hän olikin ensimmäinen mies, joka on tätä naista tällä tavalla kuunnellut. Ja olisiko hänkään kuunnellut ellei hänen oma esimiehensä olisi häntä niin perin pohjin ärsyttänyt.
Yllättävin paljastus oli kuitenkin ihan lopussa ja se paljastui Hannelesta itsestään. Tappavassa injektioneulassa ei ollutkaan myrkkyä vaan vaaratonta keittosuolaliuosta. Hannele ei halunnutkaan tappaa vaan ainoastaan pelotella. Hannele halusi näyttää veljelleen että hän olisi ollut ihan hyvä valinta yhtiön työntekijäksi, hän pystyi notkauttamaan maailmanlaajuisen yrityksen pörssikursseja ja sai koko Suomen poliisivoimat liikkeelle. Ja tärkeimpänä aseenaan hänellä oli keittosuolaliuos.
Mitä opimme Remekseltä?
Dekkarinovellia suunnitteleville Remeksellä voisi olla jotain annettavaa. Ainakin henkilökohtaisesti pidin hyvänä sitä, että kesädekkarissa oli näin vähän henkilöitä. Etenkin kun kirjoitusta lukee jaksoittain, niin isompi henkilömäärä olisi varmasti sekoittanut lukijan. Myös novelli on yleensä suppean henkilöryhmän kertomus.
Remekseltä voi oppia senkin, että päähenkilö pitää jo heti alussa tehdä kiinnostavaksi. Jollain lailla pitää viestittää lukijalle, että henkilölle on tapahtunut jotakin merkittävää, jotakin joka joko saa tai on saanut hänet toimimaan. Yleensä dekkari alkaa keskeltä tapahtumia, jotain on jo tehty tai tehdään heti alussa.
Remeksen kesädekkarissa oli useita näkökulmia, asioita katseltiin paitsi Hannele Kosken niin myös hänen uhrinsa, uhrin vaimon, poliisin ja ties kenen näkökulmasta. Samalla muuttui tapahtumapaikka ja nuo paikat erosivat melko selkeästi toisistaan. Tämä paikkojen erilaisuus onkin hyvä asia. Jos paikka vaihtuu, niin se saa vaihtua selkeästi.
Senkin voimme oppia Remekseltä, että loppuun kannattaa panostaa. Alussa on tärkeää, että saa lukijan kiinnostumaan, eli alussa täytyy viestittää, että jotain tärkeää on tapahtunut tai tapahtumaisillaan. Ja lopussa pitää olla vielä varalla yllättäviä käänteitä, jotka voivat olla esimerkiksi sellaisia, että henkilöistä paljastuu uusia puolia. Uusia henkilöitä ei lopussa kannata tuoda tarinaan mukaan.
Remeksen kesädekkarin yksi ansio oli se, että juuri päähenkilöstä paljastui koko ajan uutta. Näin tämä henkilö tuli lähelle katsojaa ja hänen puuhistaan kiinnostui. Ei voinut sanoa, että hän oli yksiviivaisen hyvä tai paha. Hän oli ihminen, jolla oli ongelmia ja joka yritti ratkaista ne kuvatulla tavalla. Merkittävää on sekin, että dekkarissa ei Remeksen esimerkin mukaan välttämättä tarvitse kuolla kenenkään.
Ilkka Remeksen teosten saatavuus Kymenlaakson kirjastoissa.
julkaistu 5.8.2000 Kaupunkilehti Seiskassa