Timo Saarto, Vaitelias poika

. Karisto 2011.

Yliluonnollisuus ja henkilömäärä verottavat lukukokemusta

Timo Saarron esikoisromaani Vaitelias poika, voitti ensimmäisen palkinnon Kariston 110-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä kilpailussa. Romaani kertoo 1950-luvun Helsingin Pasilasta ja tuolloisesta ryöstömurhasta. Sivuja on suorastaan 460, karsinta olisi todennäköisesti parantanut kirjaa.
 

Parasta tässä kirjassa on 1950-luvun Pasilan kuvaus. Radiota kuunnellaan, puhelimeen mennään vuokraisännän puolelle, polkupyörällä kuljetaan tärkeimmät matkat, laskiämpäri ja ulkohuussi ovat kovassa käytössä. Romaanin pääperheellä Degerlundeilla on tosin auto, mutta velaksi ostettu, ja siihen tarvittu vekseli aiheuttaakin kirjan aikana runsaasti huolta.
 

Pauli Degerlung hakee kirjan alussa veljensä orpopojan Visan hoitolaitoksesta kasvatikseen. Visa-poika ei juuri puhu vaan tuijottelee pitkin seiniä. Visa on kaikkein kiinnostavin henkilö tässä kirjassa, joten hänen kuvaukseensa olisi voinut panostaa paljon enemmän. Kirjailija antaa ymmärtää, että Visalla on yliluonnollisia kykyjä ja että hän ilmeisesti pystyy myös ennustamaan.
 

Mutta tipahdin kyydistä juuri näiden yliluonnollisten tapahtumien takia, niitä ei pahemmin selitelty. Jos Saarto olisi tyytynyt kuvaamaan 1950-luvun Pasilaa realistisesti kaikkine mahdollisine tapahtumineen, olisin lukenut kirjan mielikseni. Mutta nämä yliluonnolliset elementit, kummitukset ja ennustukset, veivät pohjaa kirjan muultakin uskottavuudelta.
 

Lisäksi henkilöitä ja aiheita oli aivan liikaa minun makuuni. Monet aiheryppäät jäivät mielestäni auki, ja alkupuolen kiinnostavasti kuvattu Degerlundien perhe jäi kokonaan sivuun lopun ampumis-  peräkkäinjuoksumylläkässä. Jos henkilöitä olisi ollut puolta vähemmän ja yliluonnollisuutta olisi karsittu, uskon että Vaitelias poika olisi jättänyt selkeämmän vaikutelman.
Ritva Sorvali