Martti Linna, Rakkausarpia

. Myllylahti 2015.

Narsistin uhrien yhteispeliä

Rakkausarpia kuvaa narsistisen miehen epätoivoista ja tuhoavaa rakkautta, joka saa kohteensa pelkäämään ja kärsimään. Kenkäkaupanmyyjä Julia tapaa sattumalta hurmaavan Reiskan, joka aluksi hukuttaa Julian kukkiin ja kehuihin. Mutta melko pian tyyli muuttuu.

Martti Linna kuljettaa tarinaan kahdessa aikatasossa. Rakkaustarina etenee toisaalla ja tapahtuneen henkirikoksen selvittely toisaalla. Kolmantena juonena kulkee rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaan oma rakastuminen, sen nolostelu ja punastelu sekä työkavereilta piilottelu.

Linnan kirjojen vanhat tutut poliisit tykkäävät pääosin istuskella pöytänsä takana tai auton ratissa. Jos pitäisi ottaa pankkirosvo juoksemalla kiinni, tuskin se näiltä onnistuisi. Mutta siinä istuskellessaan he yrittävät ajatella tutkittavaa asiaa. Esimies Pekurinen komentaa poliisejaan eri suuntiin nuuskimaan, mutta kun Helsingistä tulee Iso Kiho, Pekurisen pitää alentua joukon osaksi. Voi, voi.

Tarina etenee pieninä harppauksina. Väliin poliisit kokoontuvat yhdessä pohtimaan, miten edetä. Helsingin suunnasta tulee psykologiaakin tällaisten tapausten selvittämiseksi. Mutta jollain tavalla vaikuttaa siltä, että Reijo Sudenmaan jähmeä kuunteleva tyyli ikään kuin puree. Kun hän ei pahemmin hötkyile eikä painosta, ihmiset tulevat kertomaan hänelle asiaansa.

Kirjan narsistin uhrien osalta tarina eteni loogisesti, näin voisi kuvitella tapahtuvan. Sen sijaan kenkäkauppias Jarkon epätoivoinen teko ei minulle täysin avautunut. Miksi hänen piti tehdä se, mitä hän teki? Tietysti lukijana ryhtyy tekemään tulkintoja ja joitain selityksiä saattaa löytyäkin, mutta hieman auki Jarkon ratkaisu jäi.

Se tuli selväksi, että lähestymiskiellot ja muut viranomaisten aputoimet ovat yhtä tyhjän kanssa silloin, kun häikäilemätön ihminen haluaa toimia. Niinpä kun aikansa on kiusaa sietänyt, nousee esiin ajatus omankäden oikeudesta. 

Ritva Sorvali