. Arktinen Banaani 2011.
Kolarinuorten maailmojen rajat häilyvät
Miltä tuntuisi olla koomassa 33 vuotta ja herätä siitä nykyaikaan? Juha-Pekka Koskisen sankari Jupe on loukkaantunut autokolarissa vuonna 1978 niin pahasti, että yli 30 vuotta on mennyt makuuasennossa.Vuonna 2011 Jupe herää ja rupeaa totuttelemaan nykyaikaan.
Miten vanhat kaverit ovatkaan vanhentuneet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Miten autot ovatkaan erilaisia, eikö Kekkonen enää olekaan presidentti, miten kännykät ja tietokoneet toimivat? Jupe käy läpi aikaa ennen onnettomuutta, yrittää muistaa yksityiskohtia ja käy tenttaamassa niitä kavereiltaan.
Ilmeisesti kaikki ei onnettomuudessa mennyt niin kuin julkisesti kerrottiin. Vihjeitä tästä tulee pitkin matkaa. Jupe näyttää olevan joillekin vaarallinen, jospa Jupe muistaa jotain sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää. Tällä tavalla Koskinen kehittelee mielenkiintoista aihetta vähitellen eteenpäin. Pelottavinta tässä kaikessa on Jupen muisti.
Mutta heti kun Jupe löytää aseen, hyvä aihe alkaa ikään kuin hämärtyä. Ase alkaa elää omaa elämäänsä ja vaikuttaa ilmeisesti kaikkeen myöhempään tapahtumiseen ja myös loppuratkaisuun. Kun asetta ruvetaan käyttelemään, paluu normaaliin elämään on ikään kuin suljettu.
Vai oliko kaikki alun perinkin vain unta? Tätä rupesin miettimään Jupen kaverin Loukun tarinan yhteydessä. Unen ja todellisuuden rajat menevät monta kertaa limittäin ja lomittain: missä Jupe kirjan kuvaamana aikana loppujen lopuksi onkaan? Mitä pitemmälle luin, sitä totaalisemmin tipahdin kärryiltä.
Ritva Sorvali