. Otava 2001
Ajasta ikuisuuteen kertoo vanhusten rahojen kohtalosta. Voiko hoitokoti ottaa vastaan vanhuksen sille tekemän testamentin, miten hyvässä kunnossa vanhuksen on oltava, jotta hän on vielä oikeustoimikelpoinen? Näitä kysymyksiä selvitellään, sillä Guido Brunetti saa vihjeen tiuhaan tahtiin kuolleista varakkaista hoidokeista.
Aihe on mitä ajankohtaisin ja kiinnostavin, mutta jollain tavalla kirja luisuu kuitenkin enemmän italialaisen tekouskovaisuuden kritiikiksi. Italiassa näyttää olevan monenlaisia uskontokuntia ja näissä eritasoisia hurahtaneita, joita lahkon viisaammat käyttävät hyväkseen. Tarpeeksi hurahtanut on valmis vaikka tekemään murhia pappinsa ohjastamana.
Ongelmaksi muodostuu taas näyttöjen saaminen varsinaisista päätekijöistä. Likaisen työn tekijä joutuu tietenkin hoitoon, mutta ne jotka hänet ovat tekoihin yllyttäneet, hymisevät edelleen rukouksiaan kaapujensa kätköissä.
Guido Brunettin lasten uskonnonopettaja sentään saadaan kuriin ja hänelle sopivaan paikkaan, jossa hän ei voi enää yllyttää nuoria tyttöjä kertomaan rippituolissa yksityiskohtaisesti seksikokemuksiaan eikä hipelöidä näitä rippien väliajoilla.
Joten tavallaan Ajasta ikuisuuteen palkitsi lukijan, mutta toisaalta moni asia jäi auki. Mutta katolinen kirkko on niin iso valtiomahti, että ei yhdessä kirjassa voine kaikkia sen edustajien rötöksiä kuvitellakaan saatavan oikeuden eteen.