Dan Brown, Da Vinci -koodi

. Wsoy 2005

Dekkari kyselee oliko Jeesus perheellinen mies?

Da Vinci –koodi on dekkariromaani länsimaisen kulttuurin juurista. Romaanissa seikkaillaan kuitenkin yhden päivän ajan nykyajassa, lähinnä Pariisissa mutta myös jonkin aikaa Lontoossa. Epätoivon vimmalla etsitään tiettyjä tunnuslukuja ja muita merkkejä, joiden avulla päästäisiin käsiksi graalin pyhiin kirjoituksiin.

Romaanissa kuolee ihmisiä ja tavoiteltuja salaisuuksia on jahtaamassa useampiakin joukkioita. Niinpä kyseessä on perusdekkari, jossa lukijaa pidetään kuumana sen suhteen, kuka tietää mitäkin, kuka kuuluu kenenkin palkkalistoille ja pääsevätkö nämä ja nämä vielä tästäkin kiipelistä eteenpäin.

Juonta kuljetetaan eri tahoilla, ja vuorotellen milloin mikäkin joukkio pääsee päärooliin. Lukija tietää alusta lähtien enemmän kuin Ranskan poliisi, mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua että tietääkö sittenkään. Onneksi pääparivaljakko on keskeisessä roolissa koko kirjan ajan ja näin tavallaan sitoo tarinat yhteen. Yllätyksiä ja selvitettäviä asioita riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Kristinuskon suunta valittiin 300-luvulla

Kaikkein kiinnostavinta oli mielestäni romaanin uskonnollinen pohdiskelu. Henkilöt keskustelevat muun muassa Nikean kirkolliskokouksesta (325 jKr.) jossa päätettiin samanaikaisesti muun muassa sekä Jeesuksen jumalallisuudesta että Uuteen Testamenttiin tulevista kirjoituksista.

Nikean kirkolliskokouksessa esitettiin virallisesti, että Jeesus korotettaisiin Jumalan pojaksi. Asiasta äänestettiin ja suhteellisen pienellä enemmistöllä jumalallinen kanta voitti. Kun Jeesus oli nyt siis äänestetty Jumalaksi, niin toinen tehtävä oli valita Uuteen Testamenttiin sellaisia kirjoituksia, jotka korostivat Jeesuksen jumalallista puolta.

Koska tuolloinen Rooman keisari Konstantinus Suuri tilasi ja rahoitti uuden Raamatun, hänkin pystyi vaikuttamaan sen sisältöön. Konstantinus tajusi että kristinusko on hänelle mahdollisuus, sen avulla hän saa kuohuvan maansa järjestykseen ja että juuri kristinuskoon hän saattoi helpoiten sulauttaa monia tuon ajan pakanallisia uskontoja. Konstatinukselle Raamatun julkaiseminen oli poliittinen teko ja merkitsi poliittisen vakauden turvaamista.

Kymmeniä evankeliumeja poltettiin

Uuteen Testamenttiin oli tarjolla yli 80 evankeliumia. Sellaiset kirjoitukset, joissa kerrottiin Jeesuksen tavallisesta elämästä ja muun muassa hänen suhteestaan Magdalan Mariaan ja näiden yhteisestä lapsesta, eivät tuon ajan käsityksen mukaan sopineet kuvaan jumalallisesta Jeesuksesta. Nämä kirjoitukset poltettiin.

Da vinci –koodi kertoo kuitenkin, että koko länsimainen taide on täynnä viittauksia Magdalan Mariaan. Eli vaikka kristillinen kirkko ei ole hyväksynyt hänen asemaansa Jeesuksen kumppanina, niin taiteilijat ovat nostaneet hänet esiin. Parhaana esimerkkinä nähdään Magdalan Maria Jeesuksen rinnalla Leonardo Da Vincin taulussa Pyhä ehtoollinen.

Kirjan parhaana antina pidinkin silmien avautumista lukemaan länsimaista taidetta tältäkin kannalta. Taide kertoo aiheestaan monella tavalla, symbolien, piilokuvien, kuva-asettelujen, henkilövalintojen, värien ja myös kuvatekstien kautta. Niinpä esimerkiksi juuri Leonardo Da Vincin tauluja on tutkittu vuosisatojen ajan hyvin monelta kantilta.

Rakkaus tienä lähemmäksi jumaluutta

Jos miettii Da Vinci –koodin sanomaa, niin ensimmäiseksi tulee mieleen: ”Ja suurin niistä on rakkaus”. Tässä kirjassa rakkaudella tarkoitetaan nimenomaan miehen ja naisen suhdetta. Parhaana ja oikeastaan ainoana tienä jumaluuden kokemiseen nähdäänkin tämän suhteen ruumiillinen toteutuminen.

Tähän liittyy kirjan poliittinen tendenssikin eli naisen aseman korottaminen vihdoinkin miehen rinnalle tämän tasa-arvoiseksi kumppaniksi. Tähän päästään kirjan mukaan vasta sitten kun miehet tunnustavat että ilman naista he ovat vajaita, puolinaisia. Vasta yhteydessä naiseen heistäkin tulee kokonaisia ja tämän yhteyden avulla hekin voivat kokea jotain jumalallista.

Minä en pysty näkemään, miten esimerkiksi Jeesuksen asema kristillisen kirkon päähahmona huononee, jos tunnustetaan, että hänkin on elämässään kokenut aviomiehen ja jopa isän onnea. Minkä takia nämä asiat olisi ylipäätään pitänyt häneltä alun perinkään kieltää? Mitä pahaa niissä on?

Kun Dan Brown valitsi kirjansa lajiksi dekkarin, hän varmisti itselleen laajan lukijakunnan. Kirjan imu pitääkin loppuun saakka. Mutta samalla kun juostaan pitkin Pariisia ja Lontoota pakoon milloin ketäkin, niin samalla pohdiskellaan syntyjä syviä ja koko länsimaisen kulttuurimme juuria. Niinpä nekin, joiden intohimona ei ole kirkkohistoria, saavat siitä nyt kaupanpäällisiksi oman osansa.
 

Ritva Sorvali