. Otava 2011.
Jänikset sitovat arkuusaiheita hyvin yhteen
Carita Forsgrenin Jänistanssi on ilmeisesti hänen ensimmäinen trillerinsä. Aikaisemmin häneltä on kansilehden mukaan ilmestynyt kaksi historiallista romaania.
Jänistanssissa kukin kirjan päähahmoista kertoo vuorotellen omaa tarinaansa samoista tapahtumista. Varsinainen päähenkilö Tiia on eniten äänessä, mutta myös Samuli, Teemu, Rebekka, Kaisa, Mirja ja Irja saavat suunvuoron. Pääosa henkilöistä on noin 30-vuotiaita, ja he työskentelevät media- tai taidealoilla.
Tiia tekee animaatioelokuvaa jäniksistä. Jänikset symboloivat myös kirjan ihmisten välisiä suhteita, jäniksistä löytyy koko ajan uusia ominaisuuksia. Yhteisellä työpaikalla kyse on monenlaisesta toinen toisensa hyväksikäyttämisestä, sekä ihmissuhteissa että toisen työn tekijänoikeuksien omimisessa.
Alkupuoli vaikutti eräänlaiselta rakkausromaanilta, henkilöt vaihtoivat paria ja puhuivatkin kokemuksistaan. Viimeistään puolivälissä alkoi vaikuttaa siltä, että tässä on kehittymässä jotain muutakin. Arka jänis alkaa saada voimaa tekemiseensä, kasvattaa itselleen terävämpiä hampaita. Ja aivan kirjan lopulla useampikin henkilö pelkää jo ihan konkreettisesti henkensä puolesta.
Jos tarkoitus oli kirjoittaa dekkari eli tai trilleri, olisin toivonut jännityksen alkavan jo ensimmäisillä sivuilla tai ainakin huomattavasti aikaisemmin kuin mitä se alkoi. Ehkä se alkoikin aikaisemmin, mutta sen verran viitteellisesti että jäi varmaan huomaamatta. Kirjan alkupuoli tuntui kauniiden ja rohkeiden nuorten parinvaihtoleikiltä.
Mutta jänisaiheesta pidin. Se sitoi paljon kirjan asioita yhteen ja kuljetti hienosti teemaa eteenpäin. Yksi teema on juuri arkuus ja oman arkuuden kestäminen elämässään. Kirja pohtii, mihin ihminen ajautuu, jos antaa aina periksi eikä puolusta oikeuksiaan tai tekemisiään? Ja mihin kasautuneet pettymykset saattavatkaan johtaa, etenkin jos niitä kasautuu mielenterveydeltään ailahtelevalle ihmiselle?
Ritva Sorvali