. Karisto 2011.
Helsingin 1950-luvun Pasilaa
Nuori Visa Degerlund on menettänyt traagisesti vanhempansa sekä puhekykynsä ja yrittää nyt elää setänsä Paulin huushollissa 1950-luvun Puu-Pasilassa. Puhumaton Visa vaikuttaa ulospäin yksinkertaiselta ja oudolta. Hän saa myös tietynlaisia kohtauksia, ja hänellä on ikään kuin salattuja voimia. Hän sekä pelottaa että kiehtoo muita ihmisiä.
Timo Saarto kuvaa lyhyen keväisin jakson 1950-luvun Pasilasta. Visan sedän vaimo Lea ei haluaisi poikaa kotiinsa. Heidän keittiössään jo alivuokralaisena asuva Routanen häiriintyy hänkin, kun Visan pukkisänky viritetään samaan keittiöön. Routanen ei voi enää entiseen malliin kuljettaa sinne öisiä naisiaan.
Pasila sijaitsee aivan Kallion, Alppilan ja Vallilan kupeessa. Sodasta on vain vuosikymmen, joten ampuminen on monilla miehillä vielä verissä. Aseitakin tuntuu olevan joka puolella. Autot ovat kuhmuisia ja savuttavia, aseet ja autot paukkuvat tämän tästä noilla kulmilla.
Sota näkyy niinkin, että osa miehistä värjöttelee ryhmissä nuotion äärellä kaatopaikan lähistöllä. Osa taas ryöstää kultaliikkeitä, osa yrittää veikkaamalla päästä ainaisesta rahapulastaan. Osa ihmisistä joutuu lainamaan rahaa kiskurikorolla.
Naiset pitävät huushollin pystyssä. Lea tekee voileipiä, keittää kahvia, käy töissä kaupassa. Toisen perheen yksinhuoltajaäiti Eila elättää Heidiä ja Joonasta samalla tavalla. Eila on eronnut lasten isästä, joka on pahasti alkoholisoitunut. Kaikilla on huussi pihanperällä, asunto on korkeintaan huoneen ja keittiön suuruinen.
Vähitellen kirjan keskeiset henkilöt ajautuvat keskelle rikosvyyhteä, pakoilemaan henkensä edestä, piilottelemaan. Visan yliluonnollisilla kyvyillä on taas käyttöä, kun pitää tietää missä kukakin on ja mitä tälle kuuluu. Visa tavallaan lankeaa loveen ja saa tietoja.
Vaiteliaassa pojassa kulkee rinnakkain tavallinen 1950-luvun työläisperheen arki, tuon ajan Helsingin rikollisjengit, poliisin epätoivoinen yritys pysyä rikollisten perässä ja Visan mukanaan tuoma yliluonnollisuus. Näistä kehittyy sellainen keitos, että loppuosan kirjaa saa lukija todella pelätä keskeisten henkilöiden puolesta.
Lopussa kaikki kirjan ainekset keritään samalle kerälle, myös Visan outous saa selityksensä. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin 1950-luvun elämänmeno, johon tämä kirja hyvin auttoi hyppäämään.
Ritva Sorvali