Valtteri Mörttinen, Ellei sade lakkaa. CrimeTime 2023.
Valtteri Mörttinen kuvaa uusimmassa dekkarissaan äärioikeistolaisen populistisen puolueen, Suomessa Suomen puolueen, leviämistä sekä Suomessa että koko Euvostoliitossa. Helsinkiin on tulossa näiden puolueiden yhteinen kokous. Oikeatotuus.fi -kanavalla Axe julistaa puolueen ilosanomaa. Axe mesoaa myös televisiossa, vastaa kansalaisten kyselyihin ja yllyttää sumeilematta suoraan toimintaan.
Kirjan varsinaiset päähenkilöt ovat kuitenkin poliisin puolella rikosylikomisario Ailon Rajakari ja Supon puolella etsivä Oiva Touhunen. Asioihin sotkeutuu myös toimittaja Manne Särki, joka vaihtelee puolta taloudellisen tilanteensa vaatimusten mukaan. Isona asiana näillä kaikilla on tutkia puoli vuotta sitten kuolleen kansanedustaja Ville Vilosen kuolemaa, joka oli tulkittu itsemurhaksi tai onnettomuudeksi, mutta jossa kuplii aineksia muuhunkin.
Kaikki kirjan päähenkilöt ovat tavallaan reppanoita ja tavallaan sankareita. Molempien poliisien tutkijat ovat työyhteisöissään sivuraiteilla, kuka mistäkin syystä. Heidän annetaan tutkia Vilosen kuolemaa, sillä heille ei oikein uskalleta tai haluta antaa mitään isompaa juttua. Mutta työnantajatahot eivät tajuakaan, miten ison jutun päällä nämä tutkijat nyt mellastavat.
Ellei sade lakkaa on oikeastaan kovaksi keitetty dekkari ainakin siltä osin, että tutkittavien tahojen toimintatavat ovat kovia. Viestintä on sumeilematonta, ja jos joku asettuu heidän tielleen poikkiteloin, tämän säälimätön pahoinpitely tai jopa tappaminen kuuluu normaaliin toimintatapaan. Eli kirja antaa Suomen puolueesta ja sen myötäilijöistä lievästi sanoen vastenmielisen kuvan.
Mörttinen on oikea sanaseppä. Hän kuvaa eloisilla ja kuitenkin ymmärrettävillä ja paikoin hupaisillakin verbeillä tilanteiden kehittymistä. Melkoisesti Mörttinen saa tarinaa Helsingin talvisäästä, jossa lumi komeilee harmaana ellei suorastaan mustana, kura lentää ja kulkeutuu joka paikkaan, ja kaikilla on kylmä.
Taitolaji on sekin, että näin rajuun aiheeseen saa luontevasti ympättyä huumoria. Tätä Mörttinen mättää tarinan tilainteisiin tavallaan puolihuolimattoman tuntuisesti, mutta homma lienee tarkkaan suunniteltua. Hyvää on myös se, että kirjailija ei jää niin sanotusti tulen makaamaan eikä tilanteita selittämään ja porskuttaa reippaasti eteenpäin.
Ritva Sorvali