(Karisto 2004)
Seppo Jokisen viimeisimmässä kirjassa ”Suurta pahaa” tuntuu siltä, että pahan tekemisen keinot ovat nousseet päärooliin. Sivummalle jää se, mistä kaikki oikein sai alkunsa, miksi mitäkin oikein tehdään.
Kirjastosta löytyy sormi ja hautausmaalta päätön ruumis. Siinäpä ongelmaa kerrakseen. Aluksi luullaan, että kadonneeksi ilmoitettu mies on noiden ruumiinosien omistaja, mutta eipä taida ollakaan.
Kaiken takana pyörii joukkio, joka kutsuu itseään Tasavallan veljeskunnaksi. Tämä joukko aikoo saada Tampereella aikaan suurta pahaa. Joukkiolla ei ole oikein selvää ohjelmaa, se pelottelee lappusillaan lähinnä poliisia.
Tampereen poliisi on paras
Tampereen poliisit nahistelevat kotoisesti. Komisario Koskinen totuttelee edelleen esimiehenä olemiseen. Vaikka jo kuusi vuotta on mennyt tässä roolissa, niin vielä alaiset irvistelevät ja huomauttelevat, että on se nyt niin pomoa niin pomoa. Muut ovat työlääntyneet Koskisen narrattua heidät pyöräilemään. Itse tämä siirtyi auton rattiin.
Koskisen ex-vaimo Raija pyrkii kaikin keinoin takaisin poliisin rouvaksi. Raija joutuukin oikein pyrkimällä pyrkimään tähän rooliin, sillä ikä näyttää parantaneen puhumattoman ja tanssitaidottoman Koskisen mahdollisuuksia naisten suosiossa. Tätä nykyä Koskinen joutuu suorastaan hätistelemään naisia kintereiltään.
Kun helsinkiläinen poliisi Simo siirtyy töihin Tampereen poliisiin, paljastuu että tamperelaiset ovat mielestään työhönsä sitoutuneempia ja kantavat enemmän vastuuta sekä toisistaan että koko yhteiskunnasta kuin mitä helsinkiläiset näyttävät Simon puheiden mukaan tekevän. Tampere päihittää Helsingin.
Patologien ja poliisien välinen sanailu on herkullista. Ja etenkin se osuus siinä, jossa patologit sanovat pitävänsä mielellään oman väen puolta eli vetävänsä kotiin päin: heillä on aina ruumishuoneella kylmiö vapaana poliiseja varten. Jokisen kuvaama poliisin työyhteisö on kiinnostava kaikkine piirteineen.
Ratkaisu viime hetkellä
Itse suurta pahaa tekevä joukko saa kuitenkin Tampereellakin tehdä pahojaan suhteellisen rauhassa aivan kirjan viime sivuille. Dekkareille tyypillinen poliisien viime hetken sisääntulo vaikuttaa tosin hieman kuluneelta. Miksi pitää lukijaa pihdeissään ja näprätä jonninjoutavaa, kun pitäisi syöksyä estämään suurta pahaa.
Kuitenkaan Suurta pahaa ei tunnu tarinana niin todelta kuin moni muu Jokisen kirja. Ikään kuin aihe olisi hankittu liian kaukaa ja ikään kuin se ei olisi tarpeeksi kypsynyt tekijän päässä. Miksi tavalliset suomalaiset miehet tekisivät moisen operaation saadakseen aikaan suurta pahaa? Saavathan he sitä aikaan ilman mitään ihme vempaimiakin.
Mutta kun poliisit lähtevät liikkeelle, Tampere levittäytyy jälleen koskineen ja vanhoine taloineen lukijan silmien eteen. Jokinen kertoo tarkasti mistä kadunkulmasta milloinkin mennään ja mitä miltäkin sillalta näkyy.
julkaistu 2005, Kaupunkilehti Seiska