Marko Kilpi, Kuolematon

. Gummerus 2013.

Tiivistelmä pahuutta

Marko Kilven uusimman dekkarin nimi on Kuolematon. Varmaan joku lukija saattaa ihmetellä nimeä, sillä kirjassa kuolee aika moni ihminen. Silti nimeen on useampiakin syitä. Näistä osa on suorastaan kauhistuttavia, mutta on jotain myönteistäkin kuolematonta. Meillä kaikilla pitäisi olla jotain sellaista.

Kirja kertoo poliisin työstä keskisuuressa kaupungissa. Kilven aiemmista kirjoista tuttu parivaljakko Olli Repo ja Elias Kaski joutuvat tutkimaan nuorten miesten kuolemantapauksia, joiden jäljet johtavat lapsuuteen. Moninaisten jännittävien tilanteiden, peräkkäin juoksujen, kuoleman pelon ja oivallusten jälkeen tarinan eri osaset loksahtelevat paikoilleen.

Poliisin työ on varmaan enimmäkseen odottamista, seurailua, taustojen tutkimista, miettimistä. Suurin osa ajasta menee tähän, mutta sitten kun alkaa tapahtua, mennään lujaa. Kirjan loppuosa kuvaa pitkää piiritystilannetta, jossa ilmeisesti kaikki paikalliset poliisit on hälytetty kauppakeskukseen, kaikille oville ja ikkunoille on järjestetty vartio ja talossa sisällä juostaan ympäriinsä.

Kuolematon on minulle liian kauhistuttava kirja. Kuvatut henkilöt näytetään pääosin negatiivisessa valossa, he ovat tehneet hurjia tekoja. Niihin on syynsä, mutta silti, olisin halunnut tietää heistä muutakin kuin tämän pahan puolen. Kun näitä samantapaisia pahantekijöitä on vielä useampia, kirjan yleissävyksi jää pahuus.

Kirjan takakannen motto: En usko jumalaan, mutta tämän lähemmäs helvettiä ei voi päästä, kuvaa aika hyvin kirjan tunnelmia.

Ritva Sorvali