. Myllylahti 2010.
Sieppaus pitää lukijan pihdeissään loppuun asti
Sieppaus kertoo järkyttävän tarinan koulupojan katoamisesta. Yksinhuoltajaäiti tulee kertomaan asiasta poliisille, ja Lohjan poliisi puhuttaa varmaan puolet lohjalaisista joulunalusviikolla. Asia ei tahdo selvitä millään, sillä monella tuntuu olevan kellä mitäkin piiloteltavaa eikä poliisi saa ihmisiä avautumaan.
Suorastaan järkyttävää on se, miten nihkeästi pojan koulun, sikäläisen yläasteen henkilökunta suhtautuu poliisin tutkimuksiin. Luulisi että oma oppilas haluttaisiin löytää, mutta kukaan ei tunnu muistavan mitään. Esimerkiksi opettajat eivät muista mitään koko tästä oppilaasta. Ikään kuin he olisivat olleet laput silmillä tunneilla.
Kun sittemmin paljastuu, että kadonnutta poikaa oli esimerkiksi pitemmän aikaa kiusattu, opettajien muistamattomuus ja tietämättömyys saa entistä järkyttävämmän sävyn. Koululla kannettaan huolta vain koulun maineesta eikä mistään muusta. Tosin juuri tällä asenteella tuo maine oli kaikkea muuta kuin mairitteleva.
Toinen järkyttävä piirre löytyy kirjan lopulta. Kun koulun toinen oppilas joutuu liikenneonnettomuuteen, tämän lääkäriäiti ei ota vastuuta koko kuviosta vaan ainoastaan omasta pojastaan. Lääkärinä ja äitinä hänen sanansa painaa enemmän kuin muiden asiantuntijoiden sanat yhteensä. Niinpä siepattu poika uhkaa paleltua kuoliaaksi, kun toista poikaa paapotaan sairaalassa.
Johanna Tuomola ei saarnaa eikä selitä vaan kertoo tapahtumat ja jättää johtopäätökset lukijan tehtäväksi. Hänen kuvaamiensa tilanteiden jälkeen ei voi muuta toivoa kuin että edes jonkinlainen yhteisöllisyys ja yhteisvastuullisuus lisääntyisi ainakin kouluissa. Ei niin että meidän lapset ja naapurin kakarat, vaan että kaikki kantaisivat yhdessä huolta kaikista lapsista.
Lohjan poliisissa kytee edelleen tiettyjä parisuhdeongelmia. Niihin ei onneksi ehditä kovin paljon paneutua, kun huoli pojan kohtalosta painaa päälle. Joulu on tulossa ja pakkanen kiristyy eikä poikaa löydy. Ei siinä tilanteessa vastuullinen virkamies jouda omia ihmissuhteitaan hoitamaan. Hyvä näin. Hyvä että edes poliisilla on moraalia ja vastuuntunnetta.
Tuomolan Sieppaus on hyvä kirja. Se kertoo välittämisen voimasta ja toisaalta välinpitämättömyyden ja kyynisyyden yhteisöä sisältä päin nakertavasta henkisestä syöpätaudista. Kirjan luettuaan on pakko pysähtyä miettimään omaa lähipiiriään. Voisinko tehdä jotain, voisinko tehdä jonkin asian paremmin? Voisinko vaikka sanoa jollekin hyvän sanan?
Ritva Sorvali