. Wsoy 1999
Dekkarimainen tarinasikermä pohjoisen miehistä
Jari Tervo on viimeisimmässä romaanissaan punonut kasaan melkoisen tapahtumakimpun. Ihan pelkästään fyysisesti ei tahdo pysyä kirjailijan matkassa, hän kun vaihtaa paikkaa melkeinpä kesken kappaleen. Tämän tästä kirjailija on esimerkiksi menossa lentokoneeseen reitille Helsinki- Rovaniemi. Lapin läänissä käydään kirjan aikana todella usein.
Paitsi se että kirjailija reissaa koko ajan, hän myös vaihtaa tarinaa. Kirjassa viedään rinnakkain ja päällekkäin eteenpäin useampia juonia, jotka tosin lopussa ainakin osittain kuroutuvat yhteen. Kirjailija kirjoittaa ensinnäkin kirjailijan arjesta, lapsista, vaimosta, julkkiksen elämästä. Lisäksi kirjan kirjailijalta on tilattu elämäkerta vuosikymmenen kohuvangista. Ja tätä työtä varten hän käy säännöllisesti vankilassa haastattelemassa tutkimuskohdettaan ja tuo myös kirjaan palasia tästä tarinasta. Jossain vaiheessa vangin tarina nousee suorastaan päätarinaksi.
Vankilaan menon takia kirjailija tutustuu vankilanjohtajaan ja saa tältä luettavakseen taas uuden tarinan. Tämä Unton, Kertun ja Elinan tarinakin liittynee jollain lailla päätarinoihin, mutta sen tajuamiseksi pitäisi lukea kirja ainakin osittain uudelleen. Lisäksi kirjailija on luvannut kustantajalle kirjoittaa kirjan "Minun sukuni tarina", josta siitäkin kuullaan aihioita. Ja mitä muita tarinoita kirjassa vielä lieneekään.
Rikos kiinnostaa Jari Tervoa
Jo aiemmista kirjoista on käynyt selväksi, että Jari Tervoa kiinnostaa ainakin rikos, rikoksentekijä. Tässä uusimmassakin kirjassa yhdeksi päähenkilöksi siis nousee Lapissa syntynyt vankilakundi Matias Hermanni Kuukkeli. Tutkiessaan Kuukkelin vaiheita kirjailija käy haastattelemassa paitsi rikoksentekijää itseään vankilassa myös tämän uhrien omaisia tai naapureita ympäri Suomea.
Tervo pohtii mm. sitä missä menee rikollisen ja ns. kunnon kansalaisen raja. Ainakin Tervon kuvaama kirjailija muistuttaa monessa mielessä haastattelemaansa vankia. Kirjailija olisi esimerkiksi valmis käsikirjoituspetokseen. Lisäksi kirjailija on valmis kuljettamaan vankilaan aseen ja näin auttamaan rikollisessa teossa. Kirjailija valehtelee poliisille, tappelee. Rajana lienee se, että kirjailija ei ole vielä tappanut ketään.
Ilmeisesti tekijä pohtii myös sitä, että miten paljon meidän persoonallisuutemme on perimän ja miten paljon kokemusten summa. Jos kirjailija olisi kokenut ne kokemukset, jotka Kuukkeli oli kokenut, niin istuisiko hän nyt vankilassa Kuukkelin sijasta? Koko ajan ja loppua kohti mennessä entistä konkreettisemmin Tervo vertailee kirjailijan ja vangin kohtaloita. Oikeastaan koko kirjan rakenne havainnollistaa ovelalla tavalla tätä vertailua.
Mikä miestä oikein johtaa?
Tervo käyttää miehen johtavasta elimestä nimitystä mulkku. Se kulkee siinä edessä ja senpä takia se tuntuukin hyvin voimakkaasti ohjaavan miehen elämää. Ihan kuin sillä olisi silmät, joiden avulla se suunnistaa milloin mihinkin. Korvat sillä ainakin on ja nenä ja kauhea pelko siitä, että onko se hyvän näköinen, tarpeeksi iso ja varmasti paras joka suhteessa.
Niinpä kirjailijakin löytää itsensä milloin mistäkin eikä ymmärrä itsekään miten on noihin tilanteisiin joutunut. Kaikissa tarinoissa navan ja polvien väli anastaa melkoisen osan, muu osa miestä seuraa miten kuten perässä. Jonkinlaista miehistä itseironiaa olin lukevinani näistä Tervon mulkkukuvauksista. Ehkä tie miehen sydämeen käy edelleen vatsan kautta, mutta aivot ovat kyllä Tervon mukaan huomattavasti alempana.
Kirjallisuusmatinea yksi kirjan kohokohta
Yksi kirjan riemastuttavampia lukuja oli kuvaus kirjailijasta pohjoisen kirjaillassa.
Vanhalle kansakoululle on raahautunut kymmenkunta jo valmiiksi ärsyyntynyttä ihmistä. Jonkin aikaa he antavat kirjailijan jorista omiaan, kunnes aloittavat hyökkäyksensä. Välillä taistelu siirtyy kuulijoiden väliseksikin ja kirjailija unohdetaan opettajanpöydän taakse.
Oikeastaan yleisö kiinnostuu itse kirjailijasta enemmän vasta sitten kun aletaan puhua kirjailijan palkkioista. Kysymys "Tienaako sillä kirjailijan hommalla?" saa kuulijakunnan taas höristämään korviaan. Eikä kuulijakunta tyydy pelkkiin prosentteihin vaan vaatii tarkan tiedon kuukausipalkasta.
Oikeastaan koko tilaisuuden varastaa paikallinen katkero, joka rupeaa syyttämään kirjailijaa nokkavuudesta ja ylimielisyydestä. Tämän paikallisen Pänttärin suulla Tervo panee kansan haukkumaan kirjailijaa laiskuudesta, lihavuudesta, kansan halveksimisesta ja vielä siitäkin että kirjailija luulee olevansa jotenkin muiden yläpuolella. Tämä kirjallisuusmatinean kuvaus on erinomainen esimerkki siitä miten hyvin Jari Tervo taitaa itseironian.
Dekkarimainen rakenne
Oikeastaan Minun sukuni tarina on dekkari. Se vaatii lukijalta tiukkaa paneutumista ja pienienkin yksityiskohtien muistamista. Ja kun materiaalia on kuitenkin lähes 400 sivua, niin ennen loppua saattavat jotkin alkupään tärkeät yksityiskohdat olla vain hämärinä mielessä. Niinpä yhdellä lukemalla ei voikaan sanoa, ovatko kaikki juonenmutkat kurottu lopussa yhteen. Mutta aika monet ovat ja aika hyvin tarina loksahtaa raameihinsa. Koko kirja jännittyy ensimmäisen ja viimeisen lauseen väliin.
Ritva Sorvali
Jari Tervon kesädekkari oli sekava
Aloitin innokkaana Kouvolan Sanomissa julkaistun Jari Tervon kesäjatkodekkarin. Olinhan edellisenä kesänä lukenut vastaavan Leena Lehtolaisen kirjoittaman jatkodekkarin. Lehtolaisen dekkarin juonen muistan osittain vieläkin. Siinä oli vain muutama keskeinen henkilö ja lopussa vielä ihan kohtuullinen lukijaa palkitseva yllätyskäänne. Motiivina oli kosto ja katkeruus, joten ihan oikeaa asiaa oli tarjolla.
Kirjan julkaiseminen jatkokertomuksena on aikaisemmin ollut huomattavasti nykyistä yleisempää. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on julkaistu alun perin pieninä palasina. Tämä esimerkki tuli etsimättä mieleen varmaan sen takia, että Tervokin kuvaa jatkodekkarissaan seitsemää veljestä, oikeastaan kahta sarjaa seitsemiä veljeksiä.
Liikaako henkilöitä?
Tässä kahdessa seitsemien veljesten rykelmässä saattaa olla myös Tervon jatkokertomuksen sekavuuden syy. Siis suorastaan neljätoista henkilöä, joista osa on uhreja ja osa mahdollisia tekijöitä. Ja koska ollaan Peräkylällä, niin tietysti muitakin kyläläisiä vilahtelee mukana. Näin monen henkilön pitäminen mielessä aina yön yli on melko ylivoimainen tehtävä.
Sillä vaikka kuinka sitkeästi yritin lukea, niin en tullut hullua hurskaammaksi siitä, että mistä oikein oli kysymys. Mikä aiheutti riidan veljessarjojen välille, sillä ilmeisesti jotain kärhämää oli, koska ruumiitakin tuli. Myös se että tarinassa seikkaili kahdet Juhanit, Simeonit, Laurit ja Tuomaat sekoitti minua. Ja sekin että veljessarjat vaikuttivat toistensa kopiolta muutenkin kuin nimien suhteen oli omiaan vain sekoittamaan.
Ja yksi sekavuuden syy oli sekin, että kun toiset veljekset olivat nimeltään Tarakoita, niin yksi poliiseista oli Hatakka. Eli samantapaiset nimet aiheuttivat sen, että luin Hatakankin usein veljesten joukkoon. Myös nimet Jaaranen ja Muurinen sotkeentuivat mielessäni enkä aina uutta jaksoa aloittaessani tiennyt että kumpi on kumpi. Etenkin jatkokertomuksessa henkilöiden pitäisi sekä nimien että muidenkin ominaisuuksiensa puolesta erota selvästi toisistaan.
Miksi veljeksiä tapettiin?
Dekkareissa on yleensä mielenkiintoisinta se, että miksi joku tekee jotakin. Koska kaiken tutkinnan ja toiminnan pontimena on niin suuri rikos kuin murha, niin sen tutkintaan paneudutaan kunnolla. Poliisitkin ovat yleensä ihan vakavissaan aina silloin kun rikoksesta puhutaan. Heillä saattaa olla omia sisäisiä kevennyskeinojaan, kirjailija saattaa kuvata heille myös hyvinkin koomisia tapoja, mutta itse asian suhteen he ovat vakavissaan.
Jari Tervon kesädekkarista en löytänyt tällaista vakavuutta. En löytänyt sen punaista lankaa, toivottavasti siinä sellainen kuitenkin oli. Sillä ainakaan dekkariin ei sovi sellainen tyyli, että koko homma on vain keskinäistä naljailua ja eräänlaista kielellä ja sanonnoilla keikailua. Jari Tervo on kieltämättä taitava tällaisessa sanankäytössä, mutta ainakaan tässä jatkodekkarissa se ei minua vakuuttanut.
Enkä hakemallakaan löytänyt pohjimmaista syytä sille, miksi tämä kertomus ylipäätään piti kirjoittaa. Sillä minun mielestäni hyvä dekkari ei ole turhanpäiväistä jaarittelua. Hyvä dekkari pohtii ihan vakavissaan elämän ja kuoleman kysymyksiä, ihmisen jaksamista erilaisissa ristiriitaisissa tilanteissa, ihmisen ratkaisuja kun hän joutuu nopeasti tekemään päätöksiä. Näissä tilanteissa on juuri sellaista vakavuutta, josta lukemisen arvoinen kirjallisuus kumpuaa.
Jatkokertomuksella lienee omat lakinsa
Kun kertomuksen joutuu lukemaan pienissä pätkissä ja samalla muistamaan aikaisemmat kirjoitukset, niin kirjoittaja joutunee pohtimaan tarinaansa aivan eri tavalla kuin yhtenäisessä kirjassa. Lukijaa palvelee se, että henkilöitä ei ole paljon. Esimerkiksi Leena Lehtolaisen viimekesäistä kertomusta lukiessa suorastaan odotin uutta jaksoa, koska keskushenkilöstä tuli aina esiin uusia piirteitä. Keskushenkilö oli se, joka piti mielenkiinnon yllä.
Lukijaa varmaan palvelee sekin, että keskushenkilö kertaa mielessään aiempaa. Näin lukijakin voi kerrata, sillä vanhat lehdet ovat ehkä jo hävitetty. Jatkokertomuksessa ei voine olla myöskään pitkiä sivurönsyjä, sillä ne saattavat katkaista päätarinan kulun. Kaiken kaikkiaan jatkokertomus on vaikea laji, sillä edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi sen pitää olla sanomalehden omaisesti sujuvasti kirjoitettu, jotta sen päivittäiseen lukemiseen ei tuhraannu kohtuuttomasti aikaa.
Ritva Sorvali