. Like 2011.
Neliödraaman henkilöt kertovat itse tarinansa
Hanna-Riikka Kuisman kolmatta romaania on tarjottu myös dekkariksi. Onko se sellainen, tästä voinee olla montaa mieltä. Kyseessä on neljästä näkökulmasta kerrottu eräänlainen neliödraama, jossa kaikki romaanin kertojat ainakin jossain määrin sivuavat kerronnassaan toistensa elämää.
Kerttu on työtön ja tulevaisuudeton entinen huora ja mielenterveyspotilas, niin hän itse itseään tituleeraa. Kerttu varjostaa eli seurailee erinomaista kotiäitiä Susannaa. Susanna puolestaan on ollut suhteessa hieman hulttion tuntuisen kirjailija-Antonin kanssa ja saanut tälle lapsenkin. Antonkin varjostaa Susannaa ja elää tavallaan menneessä. Susanna on naimisissa yrittäjä-Markon kanssa ja heillä on poika. Marko elää tätä päivää, hän on tullut uskoon ja yrittää peitellä homouttaan etenkin vaimoltaan.
Kerttu, Anton, Susanna ja Marko kertovat kukin vuorotellen, miltä elämä heistä tuntuu. He ovat kaikki noin 35-vuotiaita, ja ainakin kolme heistä on ollut mielenterveyshoidossa. Heillä kaikilla on tietynlaisia pakkomielteitä tai ennakkoasenteita, jotka ohjaavat heidän valintojaan. He asuvat pikkukaupungissa, ja osa heistä on tuntenut toisensa jo kauan.
Tämän tästä kirjailija vihjaa, että jotain tulee vielä tapahtumaan. Tämä on dekkarinomainen ulottuvuus tässä kirjassa. Lukijalle luodaan odotuksia, henkilöiden välillä tulee ilmeisesti tapahtumaan jotain, koska toiset varjostavat toisia. Lopussa tehdäänkin eräänlainen rikos ja aivan lopussa uhka siirretään yleisemmälle tasolle: mitä jos kaikki muutkin köyhät ja syrjäytyneet rupeavat tekemään tällaisia rikoksia? Sehän on kaiken loppu, miettii kotiäiti Susanna kirjan lopussa.
Tässä mielessä kirja muistuttaa Antti Tuomaisen Parantajaa. Molemmissa tulevaisuus saadaan näyttämään hurjalta. Ja molemmissa annetaan vinkki, että ihmisten pitäisi pyrkiä ennakoimaan tuleva tilanne. Kannattaisi miettiä, miten uhatun kaltaisen tulevaisuuden voisi välttää?
Pidin kirjan ilmeikkäästä kielestä. Henkilöt miettivät asioitaan suorasukaisesti ja kertovat kokemuksistaan avoimesti. Henkilöt miettivät muun muassa sitä, ovatko jotkut ihmiset vain toisten varjoja, eräänlaisia jäljittelijöitä? Ja mitä sitten vaikka olisivatkin. Kaikki haluavat kuitenkin vain tulla nähdyiksi.
Ritva Sorvali