Arttu Tuominen, Leipuri

. Myllylahti 2018.

Armoton murhaaja pelottaa porilaisia

Leipuri on neljäs osa kirjasarjaa, jossa osittain samat poliisit selvittelevät rikoksia Porin seudulla. Jo aiemmissa kirjoissa henkilöt ovat joutuneet melkoisiin tilanteisiin, mutta Leipurissa vauhti vain kiihtyy. Vaikuttaa siltä, että entistä enemmän lukijalle tutuksi tulleet henkilöt joutuvat seinää vasten. Ja kun kiipeliin joutuneilla uhreilla ei ole mitään pelastumismahdollisuuksia, kirjan ihmiskuva on kova ja armoton.

Arttu Tuominen pelaa tässä kirjassa entistä enemmän tuoksuilla ja muilla tuntemuksilla. Tilanne on sietämätön, kun tuttu henkilö istuu kaikessa rauhassa kotonaan, ja hänestä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan. Esineet ovat vaihtaneet paikkaa, hän tuntee jonkin uuden tuoksun ja alkaa vähitellen aistia, että huoneessa on joku muukin. Tämä kuvio toistuu Leipurissa useamman kerran.

Leipuriksi kutsuttu murhaaja murhaa useita ihmisiä vuosina 2002 ja 2015. Vuonna 2002 uhrit ovat pedofiilejä tai sellaisiksi epäiltyjä, ja vuonna 2015 uhrit ovat poliiseja. Niinpä pelko siitä, että kuka on seuraava uhri, tunkeutuu poliisiasemalle. Lisäksi kuvataan runsaasti, miten yksi poliiseista eli Tero Vähäsavo hiippailee muiden poliisien kotona, tiirikoi itsensä sinne, käy suihkussa ja jättää jälkiä käynnistään.

Samaisella Vähäsavolla on myös tapana vihjailla työkavereistaan esimiehelle siihen suuntaan, että onkohan sillä kaikki kunnossa. Kaiken kaikkiaan poliisiasemalla kuohuu. Kaikki ovat pelon vallassa, ja samalla pitäisi selvittää Leipurin murhat.

Vuoden 2002 leipurimurhaaja on jo vankilassa, mutta koska kirjailija kuvaa molempia leipureita vuorotellen, murhat ja murhaajat sekoittuvat toisiinsa. Syntyy kuva siitä, ikään kuin nuo molemmat murhat olisivat nyt meneillään. Näin siitäkin huolimatta, että kukin luku on otsikoitu vuosiluvulla.

Kaikkien murhien lähistölle on kirjoitettu eri säkeistöjä lastenlorusta Mistä on pienet tytöt tehty Tämä sen takia, että vuoden 2002 murhien uhrit olivat pedofiilejä, tai ainakin murhaaja tulkitsi heidät sellaisiksi. Ilmeisesti näiden leipurimurhien armoton luonne tulee siitä, että lapsi on täysin aikuisen armoilla hyväksikäyttötapauksissa. Niinpä tämän kirjan uhreja kohtaan ei tunneta mitään armoa.

Antti Tuomainen kuvaa ensin uhrin pelkoa ja sitten sitä, mistä uhri löytyy. Tuomainen kuvaa tarkkaan missä kunnossa uhrin ruumis on, mitä sille on tehty ja jonkin verran keskustellaan myös siitä, missä järjestyksessä mitäkin on tehty. En avaa uhrien kohtaloa tämän enempää, mutta enpä muista vähään aikaan lukeneeni suomalaisesta kirjallisuudesta tämän hurjempia murhakuvauksia.

Minkä takia nämä murhakuvaukset on tehty? Onko tarkoitus lietsoa sellaista pelkoa, jota ei pääse mihinkään pakoon, sillä murhaaja tulee kotiin? Koko kirjasarjan keskushenkilö poliisi Janne Rautakorpi kokee murhaajan lähelle tulon monella tasolla. Rautakorpi onkin eräänlainen kristushahmo monine vammoineen ja ongelmineen.

Minun makuuni Leipuri on liian kova ja armoton kirja.

Ritva Sorvali