. Myllylahti 2017.
Menneisyys kulkee mukanamme
Annika Erosen esikoisteos Kaivo kuvaa Hämeenlinnaa lähinnä rikoskomisario Hannu Savolaisen silmin. Kirjan alkupuolella kuolee kaksi noin kuusikymppistä naista, ensimmäinen selvästi murhattuna. Niinpä poliisi tutkii näitä kuolemia eikä meinaa päästä eteenpäin.
Vasta kun alkaa selvitä, että monella tarinan henkilöllä on yhteinen menneisyys Joutsenossa Rauhan mielisairaalassa, alkaa jotain johtolangan pätkiä ruveta irtoamaan. Savolainen tekee useammankin retken itäsuuntaan sekä käy arkistoissa tutkimassa kirkonkirjoja, vanhoja lehtiä ja muuta.
Eronen kuvaa henkilöitään muutenkin kuin rikoksen kimpussa. Savolaisella on esimerkiksi Leevi-niminen kissa, jolle tämä puhuu kuin kaverilleen ja joka katsoo isäntäänsä arvioivasti. Aivan kuin kissoja olisi muillakin, kissa on tärkeä henkilö tässä kirjassa. Oikeastaan Eronen kuvaa kissaihmisiä.
Toinen tärkeä kirjan teema tai aiherykelmä ovat lasten ja vanhempien väliset suhteet. Näitä suhteita on poliiseilla, uhreilla ja myös epäillyillä. Lapset eivät helpolla pääse eroon vanhempiensa vaikutuksesta eivät ainakaan geeneistään. Kun poliisi ottaa tämän huomioon, hän katselee ihmisiä ikään kuin sukunsa ketjun osina ja ymmärtää tätä kautta asioita.
Hannu Savolaisen kuulustelutekniikka näyttäisi olevan odottava ja kuunteleva. Hän antaa kuulusteltavan koota ajatuksiaan ja miettiä aloitustaan. Monesti käykin niin, että ihmiset soittavat Savolaiselle ja haluavat oma-aloitteisesti tulla kertomaan asioistaan.
Kaivo on viehättävä esikoisdekkari. Vaikka se on kohtalaisen paksu, sen kuvaamassa miljöössä viihtyi. Mutta jos kirjassa olisi ollut hieman vähemmän selvitettäviä asioita, uskon että lukukokemus olisi ollut vielä antoisampi. Esimerkiksi Rautiaisen isän tarinan olisi voinut siirtää toiseen kirjaan.
Ritva Sorvali