Ellei sade lakkaa on Valtteri Mörttisen Ailon Rajakari -dekkarisarjan toinen osa, ja ensimmäinen tutustumismatkani helsinkiläisen rikospoliisin rikkinäiseen maailmaan. Kirjan prologi maalaa meille näkyviin 2020 -luvun alun. Luemme Totuuden Axen podcastia, joka lupaa paljastaa politisoituneen median ja punavihreän eliitin salajuonet. Teksti voisi olla satiiria, ellei itse ilmiö olisi jo valmiiksi sitä. Yksi kirjan motiiveista tulee selväksi: suomalaisen äärioikeiston uho.
Kun siirrymme ensimmäiseen lukuun, pääsemme iltayöhön peilikirkkaaksi jäätyneen Erätorin laidalla. Ailon Rajakari katselee ilotulitteiden ja nuoren narkkarin tekemää tuhoa torilla ja lähi-Alepassa ja miettii, uskaltaako jääkenttää lähteä ylittämään.
Romaanin kerronta nappaa lukijan yhdellä kertaa mukaansa. Mörttinen rakentaa kohtauksia, joissa dialogin rinnalla kulkee toinen taso. Kertojan silmä tarttuu kameran tapaan koko näkymään, ja antaa jonkin yksityiskohdan laajentaa ja syventää kerrontaa. Ollessaan ensimmäisen kerran esimiehensä huoneessa Ailon Rajakari katselee otsa kiinni ikkunassa Pasilan matelevaa liikennettä ja jättää ”lasin pintaan rasvaläiskän”.
Kerronnallaan teos saa minut samalla näkökulmahenkilöidensä, Ailon Rajakarin, mutta myös hänen parinsa Oiva Touhusen ja toimittajan Manne Särjen puolelle. Jokainen heistä heittää piupaut rikoskirjan kliseille, miten poliisin tai toimittajan pitää ajatella, puhua tai toimia. Ailon Rajakiven hajoilevasta mielestä tulee hetkittäin mieleen jopa viikko sitten arvioimani Simone Buchholzin Chastity Riley. Kuriositeettina: molemmat ovat naisia. Mörttisen Ailonilla mukana on tosin vähemmän seksiä ja enemmän väkivaltaa.
Mutta takaisin tarinaan. Ollaan siis kaikkien tuntemassa 2020-luvun alun suomalaisessa todellisuudessa, keskellä pimeintä talvea. Kirja on omistettu ”Aleksei Navalnyille, joka teoksen valmistuessa saattaa olla jo marttyyri. ”
Euroopan äärioikeisto kokoaa voimiaan ranskalaisen Charles Saint-Guillaume’n johdolla. Puolueen nimi on yksinkertaisesti Le Parti, ja samannimisiä sisarpuolueita on useassa EU-maassa. Suomessa puolueen nimi on Suomen Puolue, ja eletään viikkoa ennen koko EUn alueen Puolueiden yhteiskonferenssia Helsingissä. Tapahtuman on tarkoitus nostaa Suomen Puolueen kannatusta, jotta konsortio saisi enemmän valtaa EU:ssa.
Ellei sade lakkaa päästääkin lukijan punnitsemaan Suomen lähihistoriaa suomettuneelta 70-luvulta tähän päivään saakka. Kirjan toiminnan liikkeelle laittava rikos on Vasemmistoliiton kansanedustaja Ville Vilosen puoli vuotta sitten tapahtunut auto-onnettomuus ja kuolema, joka oli tuolloin tulkittu johtuneen heroiinin yliannostuksesta. Suojelupoliisin Oiva Touhunen haluaa avata tapauksen uudestaan, ja hän saa parikseen Ailon Rajakarin. Pian kaksikko saakin vinkin Venäjän rajan lähellä sijaitsevasta Joensuun Palvelinkeskus Oy:sta, jonka toimitusjohtaja on 70-luvun kohupoliitikko, stetsonhattuinen (hämäävästi Paavo Väyrystä muistuttava) Pellervo Kuuslehti. Mikä on hänen kytköksensä Suomen Puolueeseen? Ja mikä kytkös Venäjällä on kaikkeen?
Päähenkilöt huomaavat nopeasti tutkivansa asioita, joille poliisin johto ei anna enää siunaustaan, ja viikon edetessä vauhti kiihtyy. Valitettavasti henkilöiden ja tapahtumakäänteiden määrä kasvaa romaanin loppua kohden jopa liialliseksi, hieman myös uskottavuuden kustannuksella, ja myös kieli on suoraviivaisempaa kuin aiemmin.
Kaiken kaikkiaan Ellei sade lakkaa on kuitenkin monella tavoin poikkeuksellinen suomalainen rikosromaani. Sen kerronta tavoittaa sellaisia satiirin ja parodian kerroksia, joita pääsee harvoin lukemaan rikoskirjoissa.
Kirja ei myöskään säästä päähenkilöitään, eikä varsinkaan Ailon Rajakiveä. Jos joku ajattelee vielä, että kirjan johtavassa rikostutkijassa on jotakin sankarillista, koettakoon kaivaa sitä Ailon Rajakarista.
Ellei sade lakkaa kirjoittaa, kaiken satiirin ja rikosgenren rajoitustenkin läpi meidän aikamme Euroopasta, kriittisesti ja älykkäästi.
