11 Kes 2016

Presidentti Tarja Halosen puhe Dekkaripäivillä 10.6.

Julkaissut Ilona Manninen

Kouvolan Dekkaripäivät
10.6.2016 Kouvola

Tarja Halonen


Dekkarikin on aikansa lapsi

Tulin erittäin mielelläni Kouvolan Dekkaripäiville. Siihen on monta syytä. Ensinnäkin hyvää kirjallisuutta – sekä sen tekemistä että sen lukemista kannattaa tukea. Mikä sitten on hyvää ja mikä huonoa, onkin vähän kinkkisempi juttu. Minun mielestäni jako ei mene lajin eli genren mukaan. Kaikissa lajeissa on hyvää ja vähemmän hyvää.

Toivottavaa ainakin olisi, että kirja saavuttaisi lukijansa. Eikä vain saavuttaisi, vaan myös valtaisi ja valloittaisi, saisi ajattelemaan. Monet dekkarit tuppaavat tekemään niin.

Tämän vuoden teema Dekkari yhteiskunnan peilinä, on varmaan syy, miksi minut kutsuttiin tänne. Sariola-seuran juhlajulkaisun haastattelija aika avoimesti epäili, etteivät dekkarit olisi minun lempilajini. Olikin ihan oikeassa. Olen nimittäin hyvin kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen ja melkein varon kertomasta mitään lempialuetta.

Mutta hieno juttu, että kutsuitte, sillä yhteiskunnan kuvaus kirjallisuudessa yleensä on erittäin kiinnostavaa. Erityisen tärkeää on tietysti havaita se kirjallisuudessa, jossa se tulee eräällä tavoin sivujuonteena, jolloin se vaikuttaa enemmänkin alitajuisesti.  

Mutta rehellisyyden nimissä en ole mikään varsinainen dekkariasiantuntija. Meidän perheessämme Pentti lukee enemmän dekkareita kuin minä – hän nimittäin lukee yleensäkin enemmän kuin minä. (Hän käyttää joskus suorastaan raivostuttavan paljon aikaa lukemiseen).

Oma kiinnostukseni dekkareihin on alkanut eräällä tavoin ammatista. Opiskeluaikoina Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa pääaineenani oli nimittäin rikosoikeus. Professori Inkeri Anttila oli suuri idolini, vaikken sitten loppujen lopuksi jatkanutkaan rikosoikeuden pariin valmistuttuani, vaan siirryin työelämään: ensiksi päätoimiseksi opiskelijapoliitikoksi Suomen ylioppilaskuntien liittoon yrittämään yliopistojen hallinnon demokratisoimista, joka ei silloin vielä onnistunut. Sen jälkeen siirryin SAK:hon – eikä yritysdemokratiakaan onnistunut, mutta monta muuta asiaa kyllä.

Rikosoikeus oli 1960- ja vielä 1970-luvullakin hyvin suosittua. Uskon, että meitä kiinnosti ja ihmisiä kiinnostaa edelleenkin, mikä on oikein ja mikä väärin ja mitä siitä seuraa, jos ei toimi säännösten mukaan. Ehkä tästä sopii kertoa pieni sivutarina. Oma tutkielmani kandidaatin tutkintoon koski vertailua tuloksista nuorten rikoksentekijöiden valvonnasta laitoksissa tai sitten ehdollisessa. Käytännössä se tarkoitti tutustumista silloiseen Keravan nuorisovankilaan ja toisaalta nuorten rikoksentekijöiden valvontaan vapaudessa. No lopputulos 1960-luvun järjestelmästä oli masentava.  Professori Anttila tiesi sen varmasti ennestään, mutta hän halusi herättää minun mielenkiintoni asiaan.

Aikomuksena oli jatkaa yliopistossa väitöskirjaan saakka, mutta sitten maailma vei mukanaan. Tavattiin sitten joitain vuosia jälkeenpäin sattumalta Stockmannin kellon alla ja juteltiin kuulumisia. Professori Anttilan kysyi minulta, että voiko hän antaa teeman jollekin toiselle vai palaanko vielä yliopistolle. Minä vastasin nuoren ihmisen varmuudella, että olen hakemassa vastausta yhteiskunnan sääntöjen vastaiseen käyttäytymiseen muualta.

Luulen, että tavallaan hän ymmärsi minua. Hän oli itse hakenut lisävalaistusta asiaan valtiotieteellisen tiedekunnan puoleltakin. Professori Anttilahan oli meidän ensimmäinen kuuluisa kriminologi.

No aika kului ja minusta tuli sosiaaliministeri pääministeri Holkerin hallitukseen. Kesken kauden minut siirrettiin oikeusministeriksi hallituksessa tapahtuneiden muutosten johdosta. Silloin sain kukkakimpun ja onnittelukortin entiseltä professoriltani Inkeri Anttilalta. Teksti kuului: ”Tervetuloa takaisin”.

Ja niinhän se on. Yhteiskuntaan integroituminen tai siinä epäonnistuminen on monialaista. Sehän on teille dekkaristeille tuttu asia.

Vanha sääntöhän on, että kaikki mikä on laillista, ei välttämättä ole oikein. Ja on myös päinvastoin, vaikkakin rajoitetummin: Kaikki mikä on laitonta, ei välttämättä ole ihmisten mielestä ihan väärin. En aio sukeltaa rikosoikeuden klassisiin riitoihin tästä aiheesta, vaan ainoastaan totean, että tämä on aina kiinnostanut ja tulee kiinnostamaan ihmisiä. Samoin ihmisiä kiehtoo se, minkälaiset ihmiset poikkeavat säännöistä eli minkälainen ihminen on rikollinen. Mikä aiheuttaa sen, että ihmisestä tulee rikollinen ja miten sen voisi ehkäistä tai miten ihmisen voisi palauttaa pois rikoksien tieltä.

Kiinnostavaa on lisäksi se, miten rikoksia pystytään selvittämään tai vieläkin mihin rikoksiin yhteiskunnan mielenkiinto kohdistuu. Eri uskonnot ja moraalirakennelmat perustuvat suojattaviin oikeushyviin ja toisaalta seuraamuksiin näiden sääntöjen rikkomisesta. Pääsääntöhän näyttää olevan, että yhteiskunnan perusrakenne ennakoi rikoslajit. Sitä kautta voidaan myös tehokkaimmin suunnata ihmisten käyttäytymistä. Rangaistusjärjestelmät ovat tarpeellisia, mutta ankarimmatkaan rangaistukset eivät ole kovin tehokkaita. Tämä näkyy selvästi, kun verrataan maita, jotka esimerkiksi käyttävät kuolemanrangaistusta niihin maihin, kuten EU-maat, joissa kuolemantuomion käyttö on kielletty.

Monissa dekkareissa tämä perusoivallus on hyvin tajuttu. Mielestäni kiinnostavia ja – ehkä todenmukaisiakin – ovat jutut, joita päähenkilöt eivät pysty selvittämään, mutta jotka kirjailija antaa lukijalle tiedoksi.

Täällä Kouvolassa on perinteisesti esillä myös Mauri Sariolan dekkarit. Luin ihan sitä varten pari hänen kirjaansa. Se oli viehättävä aikamatka menneisyyteen: Aikaan jolloin lentokoneessa sai tupakoida ja jolloin Mallorcalle matkustaminen oli luksusta kuten esimerkiksi teoksessa ”Minä Olavi Susikoski”.

Sariolan - tai pitäisikö sanoa Susikosken - maailma on kovin miehinen. Se on maailma, jossa naiset vähän vierailevat, eivätkä naisten maailman asiat paljonkaan häiritse Susikoskeamme. Aikakausien ja ehkä myös kirjoittajasukupolvien ero tulee selvästi esiin, kun vertaa Matti Yrjänä Joensuun alkujaan jo vuonna 1978 kirjoittaman Harjunpää ja pyromaani - romaanin päähenkilöä ylikonstaapeli Harjunpäätä Susikoskeen. Harjunpään miehistäkin mieltä painavat perheasiat. Vaimon raskaus ja odotettavissa olevan vauvan terveys sekoittuvat toivomatta työasioihin.

Kumpikin on kuitenkin poliisi eikä yksityisetsivä eli salapoliisi. Matti Yrjänä Joensuun oma ammatti antaa lukijalle mahdollisuuden varsin seikkaperäisesti tutustua poliisin työympäristöön – joskus vähän pitkästyttävältäkin tuntuvaan uurastamiseen. Kuvaus tuntuu uskottavalta (ja sen vahvistivat myös tuntemani poliisit). Toki kuvaukset ovat jo saaneet ajan patinaa, kun poliisinkin työyhteisö on jatkuvassa muutoksessa.

Leena Lehtolaisenkin sankari on virkapoliisi. Maria Kallio on kuitenkin nainen. Hauska sattuma oli, että mieheni minulle ojentama Lehtolaisen tyylinäyte Kuoleman spiraali tuo esiin sekin poliisin perhe-elämästä juuri vauvan odotuksen ja työtehtävien eli murhan selvittämisen vastakohtaisuuden. Ylikonstaapeli Kallio on siis kuitenkin itse raskaana, mikä luo tarinalle oman sävynsä. Kuoleman spiraali -kirjan tapahtumaympäristö antaa kirjailijalle mahdollisuuden tuoda esiin myös hänen tietopohjansa dekkareille yleensä vähän vieraammasta taitoluistelun ympyröistä. (Minullekin taitoluistelu on jonkin verran tuttua oman kiinnostukseni johdosta).

Yhteistä kaikille kolmelle kirjoittajalle on kuitenkin näkökulma: Ollaan oikeuden puolesta erilaisia pahantekijöitä tai muutoin normeista syrjäytyneitä vastaan. Yhteistä on asioiden ja yhteiskunnan asioiden analysointi ja jossain määrin rikoksentekijäänkin paneutuva psykologinen ote. Lukija on kuitenkin näissä varmalla pohjalla omassa yhteisössään.

Sen sijaan Hannu Vuorion dekkarit Helsingistä ovat kovempia. Niissä mennään keskiluokkaisen lukijan elämänpiirin ulkopuolelle ja niissä pohditaan usein yhteiskunnan rakenteen epäoikeudenmukaisuutta. Vuorio kuvaa usein minun kotikaupunkini ja jopa oman kaupunginosani kujia ja kortteleita pelottavan tummilla väreillä. Kovaa yhteiskunnallista tekstiä nykypäivän Suomesta, vaikka dekkaristinahan te hänet olette palkinneet.

Dekkarimaailma on kansainvälinen – kuten nykyään rikollisuuskin. Huumeet, ihmiskauppa, terrorismi, rahanpesu ja nyttemmin myös ympäristörikokset ovat nyky-yhteiskunnan kiinnostavia rikollisuuden alueita ja ne ovat tietysti myös oivia dekkarien aiheita. Niitä on paljon.

Tavallisemmin tietokirjailijana näkyvä Tapio Kuosma on kuvannut kansainvälistä rikollisuutta ja politiikkaakin. Niihinkään samaistuminen ei ole suurelle yleisölle ehkä helppoa. Tunnen kirjoittajan hyvin opiskeluajoiltani ja vähän sen jälkeenkin. Hän on ihan kotonaan kirjoittaessaan kansainvälisestä politiikasta. Pidän Kuosman tyylistä ja minun mielestäni hänkin kuuluu vielä dekkarimaailmaan.

Kaiken kaikkiaan dekkarin kirjoittajalle on tietysti eduksi, että hän tuntee kuvaamansa maailman. Poliitikkopiireistä on jo kirjoittajansa ja monista muistakin ammattiryhmistä. Poliisit dekkareiden kirjoittajina omaavat tietysti sen ammattiedun, että jutun aiheita piisaa. Minusta on sinänsä mielenkiintoista, että virkapoliisit ovat niin hyvin edustettuina suomalaisessa kirjallisuudessa, kun kuitenkin maailmankuulut dekkaritähdet ovat usein ei-poliiseja kuten Agatha Christien Poirot tai neiti Marple.

Lehtimiehet ja sosiologit näyttävät tulevan alalle, ja he tuovat siihen oman sävynsä. Monet ruotsalaiset ovat siitä tunnettuja. Kaikelle sijansa. Saattaahan lopputulos olla kutkuttava hyvä, vaikka kirjailija olisi skotlantilainen oikeuslääketieteilijä Alexander McCall Smith ja päähenkilö botswanalainen naisetsivä rouva Ramotswe. Ensimmäinen tämän sarjan teos oli alkujaan miniäni suosittelema, mutta olen lukenut useita muitakin tämän jälkeen. Kuten huomaatte – usein muiden suositukset osuvatkin oikeaan.

Hyvä dekkari on minusta aina myös yhteiskunnan kuvaus. Se kääntää esiin maailmastamme sen puolen, jota ei mielellään esitellä. Mutta kaiken tämän jälkeen jään kysymään, mikä on dekkari ja mikä on yhteiskunnallinen kuvaus, jossa on jännittävä juoni? Ehkä löydän täällä Kouvolassa vastauksen.

 

Halonen_ymIMG_2537f_web.jpg