Jaana Lehtiö, Joka viisautta rakastaa. Myllylahti 2013.

Harha on totta ja totuus harhaa

Jaana Lehtiö, Joka viisautta rakastaa. Myllylahti 2013.

Jaana Lehtiön esikoisdekkari marssittaa lukijan eteen melkoisen uhrimäärän. Pikkukaupungin poliisipäällikötkin ihmettelevät, että eihän tällaista rikosmäärää meillä satu edes vuodessa saati sitten kuukaudessa.

Poliisit on kuvattu arkisen hauskasti. Etenkin komisario Juha Muhonen äityy hermostuksissaan syömään ihan solkenaan milloin pullia, joulutorttuja tai donitseja. Tapa ei tee hyvää hänen vyötärönmitalleen, mutta lihomisen lisäksi hän yleensä myös sotkee itsensä syödessään. Niinpä hän joutuu tämän tästä kravatilla peittelemään paidanetumustaan.

Kun poliisit kokoontuvat palavereihinsa, siellä tietenkin kahvitellaan ja pöydällä kiertää donitsilaatikko. Palaverinvetäjän yksitoikkoista ääntä enemmän poliiseja näyttää kiinnostavankin mistä päin donitsilaatikon rahina milloinkin kuuluu. Muhosen lisäksi Lehtiö kuvaa noin puolta tusinaa muuta poliisia.

Poliisien lisäksi kirjan keskiössä häärää varhaiseläkeläinen Hilkka Alitupa. Hän tuntee kaikki ympärystän ihmiset ja ottaa mielellään kantaa asioihin. Kirja suorastaan tulvii aiheita, aikamiespoika yrittää saada rahaa vanhalta äidiltään, naapurissa liikkuu hämärämiehiä, erilaiset uskonnolliset lahkot ja noituus näyttävät voimistuvan, menneisyydestä löytyy jopa kouluaikaisia motiiveja tapahtumiin.

Kirja pysyy kasassa ja jännitys säilyy aivan loppusivuille saakka.  Se mitä olisin toivonut enemmän, on uhrien ja tekijän kuvaus. Poliisit ovat tärkeässä pääroolissa, samoin Hilkka Alatupa ystävänsä Maijan kanssa, mutta muut henkilöt jäävät utuisiksi ja myös murhien motiivit jollain tavalla auki.  Tosin tekijän mukana kuljetaan muutaman kerran jo ennen loppuratkaisua.

Ensimmäisen uhrin mielilause oli Shakespearen Macbethin noidan lause: ”Harha on totta ja totuus harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa”. Ehkä minulle kävi näin tämän kirjan motiivien suhteen.

Ritva Sorvali

Ritvan dekkariarvostelut: