23 Elo 2011

Esa-Pekka Kanniainen, Pimeä korpi. Karisto 2011.

Julkaissut Ritva Sorvali

Kanniaisen esikoisdekkarissa ihmiset kehittyvät
Esa-Pekka Kanniainen, Pimeä korpi. Karisto 2011.
 

Esa-Pekka Kanniaisen Pimeä korpi on kiinnostava esikoisdekkari. Siinä käsitellään monia ajankohtaisia aiheita kuten lasten keskinäistä kiusaamista, nuorten aikuisten itsensä etsintää, vanhenevien vanhempien murenevia suhteita ja oikeuden ottamista omiin käsiin, kun Suomen oikeuslaitoksen ratkaisut eivät erästä kirjan henkilöä tyydytä.
 

Monet kirjan ihmiset kahlaavat pimeässä korvessa ja ikään kuin odottavat, että joku heidät löytäisi ja toisi ihmisten ilmoille. Useimmilla kirjan henkilöillä on vaikeita kommunikaatio-ongelmia, ei vähiten päähenkilöpoliisilla Annalla. Anna kompuroi ihmissuhteissaan eikä uskalla ottaa vastaan edes työkaverin huomiota.  
 

Kanniainen kirjoittaa vakavasti ja tärkeistä aiheista. Kirjan alussa koulupoika löydetään surmattuna ja vähän ajan päästä toinen poika jää junan alle. Samanaikaisesti lähistöllä liikkuu yksinäinen vihreähousuinen mies, joka seurailee tapahtumia. Lukija pääsee tällä tavalla jo lähes alkusivuilta mukaan myös kirjan rikostentekijän nahkoihin, mutta vasta lopussa langat solmiutuvat yhteen.
 

Pidin kirjan käsittelytavasta ja rakenteesta. Esimerkiksi poliisi-Anna käy muutaman kerran katsomassa Porvoon puolessa asuvia vanhempiaan ja näiden ongelmat rinnastuvat kirjan muihin teemoihin. Äiti on mennyt mykäksi ja melkein isäkin. Pääpoliisin vanhemmatkaan eivät  ole tässä kirjassa turhan takia vaan kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.
 

Poliisikomisario Anna Kariluoto tarpoo lähes koko kirjan ajan kuin sumussa, kunnes lopulta alkaa kirkastua. Niinpä aivan loppumetreillä Anna tietää, mihin hänen pitää syöksyä estääkseen uuden rikoksen. Lopussa Anna kokee olevansa asioiden ytimessä ja tehneensä jotain ainutlaatuista ja merkittävää. Lopussa jopa mykkä äiti puhkeaa puhumaan: Jollei voi antaa anteeksi, ei voi olla vapaa.
 

Ritva Sorvali

 
 

Ritvan dekkariarvostelut: