24 Kes 2011

Kari Häkämies, Presidentin murhe. Teos 2011.

Julkaissut Ritva Sorvali

Raha ja valta risteilevät Häkämiehen toisessa 
Kari Häkämies, Presidentin murhe. Teos 2011.
 

Kari Häkämiehen toinenkin dekkari pyörii vallan kammareissa. Suomen toisen naispuolisen presidentin Kaarina Saarron aviomies Sakari Kolari on kadonnut. Hieman aikaisemmin on Kotkasta löytynyt islantilaisen pankkiirin ruumis. Poliisit löytävät yhteyksiä kadonneen Sakari Kolarin ja islantilaisen väliltä. Myös venäläisiä näyttäisi sotkeutuneen sekä islantilaisen että suomalaisen asioihin.
 

Romaani sijoittunee lähitulevaisuuteen. Presidentin vaalit on käyty ja kunnallisvaalit ovat meneillään. Eletään siis ilmeisesti syksyä 2012 tai vieläkin myöhempää aikaa. Perussuomalaiset ovat soluttautuneet poliisiinkin, toinen pääpoliiseista eli Joronen on heidän ehdokkaanaan kunnallisvaaleissa. Tutkinnanjohtaja Söder hieman ihmettelee työparinsa politikointia, mutta ei puutu siihen enempää.
 

Jo kirjan alussa selviää, että kadonnut Sakari Kolari on pitänyt yhteyttä kouluaikaisiin kavereihinsa. Nämä neljä tuhdissa keski-iässä elelevää kaverusta ovat tapailleet kerran vuodessa ja heidän puheilleen poliisikin suunnistaa. Kaikenlaista rupeaakin penkoutumaan esiin. Moni on ollut nuoruudessaan Saksassa ja solminut siellä ties mitä suhteita. Yhtä moni on intoutunut helpon rahan toivossa puolihämäriin sijoitusbisneksiin.
 

Häkämies kuljettaa tarinaa paitsi eri poliisitahojen myös presidentti Kaarina Saarron kautta. Lisäksi tapahtumiin työntää uutisnenänsä Helsingin Sanomien nuori toimittaja Lotta Simula mansikanviljelijärakkauksineen. Lotta haistaa uutisen herkästi ja tarttuu heti toimeen, ja söötti viljelijä-Lauri kuskaa häntä kiltisti paikasta toiseen. Pariskunnan rakkauskohtaukset Häkämies kuittaa hienosti vaatteiden sinne tänne lentelemisellä.
 

Supo ja Keskusrikospoliisi sekä paikalliset poliisit Kotkassa ja Kuopiossa auttelevat toinen toisiaan suorastaan esimerkillisesti. Monista muista dekkareista avautuva Suomen eri poliisitahojen keskinäinen kyräily ja tietojen pihtaus ei ikään kuin Häkämiehen kirjan mukaan olekaan maan tapa.
 

Kaikki tavallaan sujuu, langat punoutuvat yhteen, asiat selvitetään. Jostain syystä esikoiskirja oli kuitenkin vaikuttavampi. Johtuneeko tämä ilmiö siitä, että tässä toisessa on niin monta aihetta, että mikään ei oikein nouse toisen yläpuolelle. Kenenkään henkilön kohtalo ei tule sillä tavalla lähelle, että siitä ihan oikeasti kiinnostuisi.
 

Kirjaa hajottanee myös runsas matkustelu ihan ulkomaita myöten mutta etenkin Helsingin, Kotkan, Tampereen ja Kuopion suuntaan.  Kun mennään uuteen paikkaan, siellä on aina ihmisiä, joita pitää hieman kuvailla ja tämä vie tilaa. Jonkin verran tämän kirjan vetoa haittaa myös Häkämiehen tarve latoa siihen runsaasti tietoa eri tahojen toimintatavoista.
 

Häkämiehellä on tietenkin monien luottamushenkilö- ja työkokemustensa kautta runsaasti tietoa vallan ja rahan liikkeistä. Mikään ei voine olla kiinnostavampaa. Onkin hienoa että hän on tarttunut kynään ja ryhtynyt näitä kuvaamaan. Toivottavasti Häkämies pysyy valtateemassa ja jos hän vielä ehtii karsia viedä kuin pässiä naurusta –tyyppiset ilmaukset tekstistään, hänen kirjoihinsa tarttuu jatkossa entistä uteliaampana.
Ritva Sorvali              
 

Ritvan dekkariarvostelut: