28 Tou 2008

Juha Numminen, Osta elämä, myy kuolema. WSOY 1998

Hulluus valloillaan lehtimaailmassa

Juha Numminen kuvaa uusimmassa kirjassaan aikakauslehden toimitusta ja kovaa peliä siellä. Jari Valle –niminen ”Näin on” lehden kohutoimittaja murhataan, joten Nummisen poliisit Kippo Kemppainen ja Sami Salakka saavat lähteä liikkeelle. Sekä poliisit että lukija saavatkin tutustua ”Näin on” lehden melko tuittupäiseen porukkaan.

Sillä ennen kuolemaansa Jari Valle on kerinnyt viemään maineen lukuisilta misseiltä, politiikoilta, liikemiehiltä, iskelmälaulajilta. Jari on yleensä aloittanut näistä kertovan jutun teon ihan asiallisesti, mutta esimerkiksi julkaistavan jutun kuvat ovat olleetkin sitten jotain muuta. Niitä on otettu makuuhuoneen pimeän ikkunan takaa tai ravintolasalin tanssin tiimellyksessä. Ja tietenkin partnerina on noissa kuvissa aina ollut joku muu kuin oma siippa.
 
Kuka oikein on täyspäinen?

Kun lukee lehden toilailuista, niin välillä huomaa ihmettelevänsä, että kuka tätä oikein johtaa vai johtaako kukaan? Lehtilaiva tuntuu seilaavan täysillä purjeilla milloin mihinkin suuntaan. Päätoimittajia on erotettu ja tullaan erottamaan, uusia toimittajia palkataan tuplapalkkioilla, omistaja järjestää pikkupoikamaiset 40-vuotispippalot Herkkolassaan.

Näin on -lehti leikkii koko ajan tulella. Samalla kirjailija kuvaa nykyjulkimot niin julkisuuden haluisiksi, että he lähtevät mihin hyvänsä päästäkseen lehden sivuille. He suunnistavat Herkkolan juhlaan, vaikka nyrpistelevät lehden linjalle.  Mutta he nielevät ylpeytensä ja tulevat mukaan, koska haluavat olla siellä missä tapahtuu, missä kamerat käyvät.

Juha Nummisella on tavallaan yksityisetsiväkin, sillä lehden sihteeri Mari Aaltonen tekee koko ajan omia tutkimuksiaan. Hän pitää päiväkirjaa ja seuraa tilanteen kehitystä. Hänen roolinsa on koko tarinankin kannalta tärkeä, koska hän viehättyy Jari Vallen apulaisen Hese Hinkkasen elämäntilanteesta.    
 
Onko meillä ”Näin on” –lehteä?

Juha Numminen on keksinyt sensaatiolehdelleen osuvan nimen Näin on. Kun lehden kuvausta lukee, niin tulee mieleen takavuosien Hymy. Mutta onko meillä tällä hetkellä lehteä, joka näin räikeästi metsästäisi sensaatioita ja tekisi yksityisten ihmisten elämästä raflaavia reportaaseja? Tämän kirjan kuvaaman lehden jutut ovat niin rajuja, että niiden takia ihmiset menettävät mielenterveytensä ja heidän sukulaisensa rupeavat tekemään murhia.

Ihan mielenkiintoista oli lukea lehtimaailman kirjoitetuista ja kirjoittamattomista säännöistä. Taustahaastatteluja ei saa julkaista, niissä ihmiset voivat kertoa toimittajalle selvennyksiä tiettyihin asioihin, mutta ne pitää jättää siihen. Myös lähdesuojasta puhutaan paljon ja myös toimituksen taivuttelusta. Jos juttu on liian kuuma, saatetaan toimitukselle tai toimittajalle maksaa mitä vain, jotta juttua ei julkaistaisi. Kuumaa tavaraa tässä kirjassa näyttävät olevan huumeet ja doping-aineet. Niiden ympärillä liikkuu rahaa ja niiden kaupan häiritsemisestä voi saada puukon selkäänsä.

Eli Nummisen kirjan luettuaan rupeaa ajattelemaan, että ketkä ovatkaan suomalaisen mielipideilmaston suurimmat johtajat? Tämän mukaan eivät ainakaan poliitikot. Poliitikot ovat heittopusseja toimittajien rinnalla. Siitäkin huolimatta vaikka toimittajat olisivat millaisia törkytoimittajia tahansa. 
 
Arvovaltataistelua poliisin sisällä

Suomalaisten dekkarien yksi pääaihe tuntuu olevan poliisien keskinäinen nokittelu. Tässä kirjassa Helsingin rikospoliisi ja keskusrikospoliisi kiistelevät jutuista ja niiden tutkintatavoista. Suorastaan henkilökohtaisten kaunojen takia pimitetään toiselta tutkimukseen liittyvää tietoa ja vahditaan mustasukkaisesti omia reviirejä. Kirjan päätutkijoiden Kipon ja Salakan välillä kangertelee naisjuttukin, mutta lopussa se onkin yllätys, yllätys selvitetty.    

Kirjassa tapahtuu oikeastaan puolen tusinaa kuolemantapausta. Mitkä niistä ovat kenenkin tekemiä, mitkä pelkästään vahinkoja ja missä on motiivina ollut mikäkin? Selvitysryöppy aukeaa aivan lopussa ja näin hidassytytyksiselle kuin minä, asiat ryöppysivät siellä lopussa liian kovaa vauhtia. Täytyy lukea loppu vielä uudestaan, mutta ikään kuin siinä tekijällekin olisi tullut hieman kiire? Vai tuliko haalittua samaan kirjaan liian monta ruumista? 

Mutta sillä tavalla dekkarin ainekset ovat tässä kasassa, että oivaltava lukija olisi varmaan saattanut aavistaakin kuinka kaikki oikein kävi. Murhaaja on tavallaan mukana kuvioissa alusta lähtien.

Ritvan dekkariarvostelut: