13 Tou 2008

Patricia Cornwellin dekkareista

https://kyyti.finna.fi/Record/kyyti.190495

Tuntematon paha pelottaa amerikkalaisia

Patricia Cornwell, Mitä jäljelle jää. Otava 2002. Julma ja tavaton. Otava 2003. Post Mortem. Otava 1997. Mustalla merkitty. Otava 2000. Köyhien kalmisto Otava 1996.

Kuuluisa amerikkalainen dekkarikirjailija Patricia Cornwell kuvaa kirjoissaan poliisilääkäri Kay Scarpettan tutkimuksia. Kay Scarpetta toimii patologian laitoksella, tekee ruumiinavauksia ja analysoi ruumiin saamia vammoja. Yhdessä poliisin kanssa Scarpetta yrittää saada selville mitä on tapahtunut ja kuka on ollut asialla?

Koska näkökulma on kokonaan poliisin puolella, rikollinen on jokin tuntematon paha, joka vaanii kaikkialla. Esimerkiksi kirjassa ”Mitä jäljelle jää” alkaa tuntua siltä, että kenenkään vieraan ihmisen avunpyyntöihin ei voi enää vastata, sillä kyseessä saattaa olla psykopaatti, joka vain metsästää seuraavaa uhriaan. Eli tästä nuorten parien katoamisia kuvaavasta kirjasta jää hyvin pelottava kuva yhteiskunnasta.

Sarjamurhaajat psykopaatteja
Myös kirjassa ”Julma ja tavaton” on kyseessä tavallaan sarjamurhaaja, jonka teoilla ei näytä olevan loppua. Kay Scarpetta joutuu tutkimaan hyvin lähellä häntä itseään tapahtuvia asioita ja joutuu itsekin syytettyjen penkille.

Kirjassa ”Post mortem” sarjamurhaaja murhaa kolmikymppisiä naisia. Perjantain ja lauantaina välisenä yönä murhaaja tunkeutuu ikkunasta uhrinsa kotiin ja aloittaa hommat. Poliisi yrittää jäljittää tapausten kulkua, ottaa selvää onko murhatuilla naisilla jotain yhteistä, millä tavalla tekijä valitsee uhrinsa. Aivan kirjan viime sivuille asti tapaus pysyy mysteerinä.

Kaikkein hurjimmaksi tuntematon paha on kuvattu kirjassa ”Mustalla merkitty”. Tässä kirjassa Scarpetta käy aisaparinsa kanssa jopa Pariisissa asti saadakseen selvyyden pahan arvoitukseen. Kun kirja loppuu, suuri paha on näköetäisyydellä, mutta sen lähemmäksi kirjailija ei lukijaa päästäkään.

Lukemistani kirjoista ainoastaan ”Köyhien kalmistossa” päästään hieman lähemmäksi murhaajaa. Mutta tässäkin kirjassa varsinainen aiheen käsittely jää alkutekijöihinsä. Murhaajan metsästämiseen menee pääosa ajasta, joten taustalla piilevää perhetragediaa vain vilautetaan lukijalle.

Mielestäni on harmi, että Cornwell lopettaa kirjansa aina silloin, kun kiinnostavin henkilö astuu areenalle. Kiinnostavin henkilö on aina hänen psykopaattimurhaajansa, mutta jostain syystä Cornwell ei halua analysoida tätä henkilöä. Niinpä ihmettelenkin, miksi hän koko ajan valitsee murhaajakseen juuri psykopaatin?

Innostunut työntekijä savustetaan ulos
Kay Scarpetta toimii Yhdysvaltain pohjoisosassa sijaitsevan Richmondin kaupungin poliisilääkärinä. Jonkin verran kirjat hahmottavat Scarpetan työhistoriaa, miten hän on opiskellut poliisilääkärin ammattiinsa ja miten hän nyt siinä pärjäilee. Kay Scarpetta on 160-senttinen blondi, joten hänen on pitänyt sinnikkäällä työllä hankkia tarvitsemansa arvovalta. Ympärillä seilailevat isot miehet eivät tahdo ottaa häntä tosissaan.

Ehkä sekin, että Scarpetta on niin työhullu kuin on, ärsyttää monia. Jos työpaikalla joku pitää työstään, sitoutuu siihen ja pyrkii kehittämään sitä, niin eihän sellainen vetele ainakaan julkisella sektorilla. Etenkään esimiehet eivät voi sietää tällaista henkilöä vaan häntä ruvetaan savustamaan ulos. Lähes kaikissa lukemissani Cornwellin kirjoissa kuvataan jonkintasoinen savustusoperaatio.

Savustusoperaatio voi alkaa siitäkin, kun poliisilääkäri Scarpetta joutuu ”isojen poikien” puhutteluun eikä suostu näiden esittämiin epäilyttäviin yhteistoimiin. Poliisilääkärin työhön ja tutkimustuloksiin yritetään vaikuttaa monelta taholta. Niinpä suuri osa kirjasta saatetaan kuvata sitä, miten Scarpetta joutuu taistelemaan oikeudestaan tehdä työtään ja tehdä sitä kunnianhimoisesti haluamallaan tavalla.

Kuvatessaan Scarpetan työoloja kirjailija kuvaa amerikkalaisen poliisin toimintaa. Poliisi on kovilla, kun tiedotusvälineet ja suuri yleisö vaativat tuloksia. Murhaaja on vapaana ja uhreja tulee koko ajan lisää. Miksei poliisi tee mitään? Kun poliisi vielä joutuu tutkinnallisista syistä pihtaamaan tuloksiaan, niin näyttää todella siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

Paineet ovat kovia etenkin poliisijohdossa. Niinpä johto hermostuneena pommittaa alaisiaan. Asiaan sotkeutuvat usein myös CIA, FBI ja valtion tai ainakin osavaltion poliittinen johto. Perustutkijat eivät yleensä tiedä kenen asialla kukakin on ja ketä milloinkin halutaan suojella tai saattaa syytteeseen ja mistä syystä. Kiinnostavinta Cornwellin kirjoissa onkin Amerikan oikeuslaitoksen, poliisin ja poliittisen johdon kuvaus.

Kaikki keinot käyttöön tutkinnassa
Scarpetta tutkii ruumiit viimeistä piirtoa myöten. Samoin löytöpaikka haravoidaan tiheällä kammalla. Sormenjälkia ja mahdollisuuksia ottaa DNA-näytteitä etsitään joka paikasta. Sillä vaikka poliisilla olisi kuinka selkeä kuva siitä mitä on tapahtunut, mutta ei näyttöjä, niin tekijää ei saada vastuuseen.

Vaikka lähdetään oletuksista ja oivalluksista, niiden tueksi tarvitaan näyttöjä. Yksi keino saada näyttöjä on järjestää tekijälle ansa. Juuri tämän takia poliisi esittää julkisuudessa tietämättömämpää kuin onkaan. Joskus tosin julkisen sanan vihjailu poliisin selviin näyttöihin saattaa hermostuttaa tekijän ulos kolostaan. Julkinen sana toimii siis monensuuntaisesti, sen aktiivisuudesta on sekä hyötyä että haittaa.

Selvänäkijätkin ovat asialla monessa kirjassa. Scarpetta matkustaa pitkiäkin matkoja saadakseen henkilökohtaisen kontaktin selvänäkijään. Joten tiukat ruumishuonefaktat ja intuition hyväksikäyttö toimivat rinnakkain.

Tuleeko paha vain ulkoapäin?
Oikeastaan itse teko/teot ja tekijä ovat Cornwellin kirjoissa pienemmässä roolissa kuin yhteiskunnan analyysi. Rikokset ovat vain syy päästä kertomaan siitä, miten systeemi toimii. Kun jotain tapahtuu, pitää ryhtyä selvittelemään. Selvitystä tehdessä yhteiskunta näyttää karvansa.

Cornwellin kirjoissa tekijä on tavallaan irrallaan koko muusta yhteiskunnasta. Hän saattaa olla aivan tavallinen työssäkäyvä niin sanottu kunnon kansalainen, mutta tuolloin hänellä on kaksi minää, päiväminä ja yöminä. Päiväminä käy töissä ja hoitaa asiansa, yöminä kulkee murhaamassa.

Kirjoista paljastuu hyvin pessimistinen ja kova ihmiskuva ja yhteiskuntakuva. Monet murhaajat näyttävät murhaavan murhaamisen ilosta ja valitsevan uhrinsa suhteellisen umpimähkään. Ketään kirjan tutkijaa ei kuitenkaan tunnu pahemmin kiinnostavan murhaajan muotokuva sen jälkeen kun tämä on saatu vaarattomaksi. Tutkinnan aikana murhaajan kuvaa kyllä yritetään hahmottaa.

Eli nähdäkseni Patricia Cornwell ei ole rikosten tekijän psykologiasta kiinnostunut dekkarikirjailija. Ainakin kaikissa lukemissani viidessä kirjassa murhaajan sielunelämän analysointi jäi hyvin vähälle, valitettavan vähälle. Tämän takia ei ole olekaan hyvä asia, että Cornwellin murhaaja on nimenomaan psykopaatti, jonka kuvaus vaatisi psykologisempaa otetta.

Cornwelin kirjat lisäävät pelkoa
Voidaankin kysyä, että edistävätkö Cornwellin kirjat yhteiskuntarauhaa vai erottavatko ne ihmiset entistä kauemmaksi toisistaan? Mielestäni suuren tuntemattoman pahan metsästäminen on omiaan erottamaan ihmisiä ei yhdistämään.
Näin ollen Cornwellin kirjat lisäävät esimerkiksi amerikkalaisten terrorisminpelkoa.

Koska taiteen ja kirjallisuuden yksi tehtävä on ihmisten lähentäminen, ihmisten ja kansojen välisen ymmärtämisen lisääntyminen, niin Patricia Cornwell ei mielestäni aja kirjoissaan tätä asiaa. Vaikka hänen päähenkilönsä Kay Scarpetta haluaa nimenomaan hahmottaa rikollisen kokonaiskuvan, niin tarkoitus on vain saada tekijä kiinni, ei niinkään ymmärtää, miksi kaikki on tapahtunut.

Dekkarikirjallisuuden toinen valtavirta kuljettaa nykyisin tarinaa samanaikaisesti sekä rikollisen että poliisin rinnalla. Niinpä lukija tutustuu rikolliseen ja hänen elämäntilanteeseensa alusta alkaen huomattavasti paremmin ja mahdollisuus tapausten ymmärtämiseen on ainakin tarjolla. Jännitys syntyy siitä, miten poliisi saa kaiken selville. Pidän tätä dekkarirakennetyyppiä huomattavasti antoisampana kuin pelkästään ulkopuolisen tuntemattoman suuren pahan metsästämistä.

Ritva Sorvali

Ritvan dekkariarvostelut: