13 Tou 2008

Håkan Nesserin dekkareista

Julkaissut Ritva Sorvali

Seksi tappaa ja tapattaa Håkan Nesserin dekkareissa
Håkan Nesser, Munsterin juttu. Tammi 2004, Håkan Nesser, Komisario ja hiljaisuus. Tammi 2004, Håkan Nesser, Kotiinpaluu. Tammi 2001, Håkan Nesser, Kotiinpaluu. Tammi 2001, Håkan Nesser, Syntymämerkki. Tammi 2002.

Ruotsalainen dekkarikirjailija Håkan Nesser on uusimmassa suomennetussa kirjassaan ”Munsterin juttu” päästänyt pitkäaikaisen rikostutkijansa Van Veeteren virkavapaalle. Niinpä kirjan juttuja tutkii intendentti Munster joukkoineen.

Kirja alkaa eläkeläismiesten illanvietosta. Yhden osalta ilta päättyy huonoimmalla mahdollisella tavalla, joten poliisi hälytetään paikalle. Pitkällisten haastattelujen ja tutkimusten jälkeen tapahtumat käyvät kuitenkin niin ymmärrettäviksi, että poliisikin myöntää, että vastaavassa tilanteessa olisi ehkä tehnyt samoin.

Nesser kuvaakin tapahtumia pääosin poliisin näkökulmasta. Tosin muutaman kerran hän paljastaa lukijalle muidenkin ihmisten ajatuksia. Nämä paljastukset kertovat tarkkasilmäiselle lukijalle paljonkin kuvattujen ihmisten elämäntilanteesta.

Monet kirjan henkilöt ovat yllättävän yksinäisiä. Olivat he naimisissa tai sinkkuja, niin yksinäisyys suorastaan pursuaa heistä läpi. Vanhemmilla ihmisillä syyt yksinäisyyteen juontavat kaukaa menneisyydestä. On asioita, joista ei halua puhua kenenkään kanssa.

Teoille löytyy kunnon motiivit perheen sisäisistä traumoista. Nämä asiat ovat vuosikausia olleet niin arkaluontoisia ja syvälle työnnettyjä, että niiden esiin kaivamisessa tuhraantuu poliiseilta aikaa.

Kyseessä onkin suorastaan shakespearelainen tragedia. Mielenkiintoista on sekin kuinka ihmiset paljastavat itsestään koko ajan uusia piirteitä. Alun perin hyvinkin vastenmielisen tuntuiseksi esitellyt ihmiset paljastuvat aivan ymmärrettäviksi ja jopa sympaattisiksi.

Tyttöjä katoaa uskonlahkon leiriltä

Håkan Nesserin kirjan ”Komisario ja hiljaisuus” alkupuolella poliisi saa salaperäisiä puhelinsoittoja läheisen uskonlahkon leirin asioista. Nimetön soittaja väittää, että leiriltä on kadonnut tyttö ja että lisääkin katoaa, ellei poliisi ryhdy toimiin.

Nesserin vakiopoliisi komisario Van Veeteren ryhtyy tutkailemaan tilannetta. Paikallisen poliisin kanssa käydään leirin alueella ja haastatellaan sekä naapureita että leirin väkeä. Poliisin näkökulmasta leiriläiset näyttävät täysin kajahtaneilta.

Hyvin paljon kirjassa tutkitaankin kuvatun uskonlahkon ”Puhdas elämä” ideologiaa.
Tärkeintä lahkossa näyttää olevan seurata johtajaa määräsi tämä mitä hyvänsä. Johtaja Oskar Jellinek johtaa naisapulaistensa kanssa noin tusinan 12-14-vuotiaan tytön leiriä.

Kun leiriltä katoaa joku, johtaja määrää, että asiasta ei puhuta. Joten siitä ei puhuta. Sekä naispuoliset apulaiset että tytöt sulkevat suunsa. Poliisi seuraa jonkin aikaa leirin toimintaa, tyttöjen alastiuintia läheisellä rannalla ja Jellinekiä seuraamassa kuistilta rantaelämää.

Vasta yhden tytön löytyminen surmattuna läheisestä metsästä murtaa muutaman tytön puhumaan. Tyttöjen antamien tietojen perusteella päästään vähän eteenpäin. Jellinekin naisapulaiset kuitenkin sulkevat suunsa ja Jellinek itse katoaa taivaan tuuliin. Hiljaisuus on se oleellisin ilmapiiri, joka ympäröi tätä juttua.

Uskonlahkon suhteen paikkakuntalaiset jakautuvat täysin kahtia. Ne jotka ovat lahkossa mukana puolustavat sokeasti kaikkea lahkon toimintaa. Muut pitävät porukkaa löylynlyöminä ja Jellinekiä itseään ensisijaisesti panojumalana. Otaksutaan että Jellinekillä on melkoinen haaremi kannattajakunnassaan.

Nesser kuvaa miten mikä tahansa asia kääntyy alkuperäistä ideaansa vastaan, jos terve järki unohdetaan ja lähdetään sokeasti johonkin suuntaan. Tällöin vaikeutetaan esimerkiksi poliisitutkintaa ja aiheutetaan lisäharmia monille ihmisille. Ainakin kuolemantapauksen pitäisi olla sellainen asia, joka palauttaa hurahtaneemmankin maan pinnalle.

Yksilö yhteisön syntipukkina

Kotiinpaluu kuvaa vankilasta kotiin palaavaa Leopold Verhavenia. Mies on nyt kärsinyt toisenkin vankeustuomionsa. Hänet on jo aiemmin tuomittu 12 vuoden vankeusrangaistukseen naisystävänsä murhasta. Sen hän on kärsinyt aiemmin ja elänyt sen jälkeen jonkin aikaa vapaudessa.

Noin 12 vuotta sitten hänen uusi satunnainen naisystävänsä löydettiin surmattuna, ja Leopold tuomittiin taas tästä surmasta uudelleen 12 vuodeksi vankeuteen. Nyt hän on siis palaamassa kotiin tämän toisen vankeustuomionsa jälkeen. Hän palaa kotimökilleen, avaa oven ja haistelee kodin ilmapiiriä.

Noin puolen vuoden päästä Leopoldin kotiinpaluusta löydetään läheisestä ojasta päätön ja raajaton miehen ruumis. Tutkimuksissa käy ilmi, että mies on ollut ojassa puolisen vuotta ja tiettyjen tuntomerkkien perustellaan poliisilla on aihetta epäillä, että kyseessä on Leopold Verhavenin ruumis.

Nesserin vakiokomisario Van Veeteren ryhtyy tutkimaan vanhoja oikeudenkäyntipöytäkirjoja, vanhoja sanomalehtiä ja muuta surmattujen naisten murhaoikeudenkäynteihin liittyvää aineistoa. Hän ryhtyy myös haastattelemaan vielä elossa olevia noiden juttujen aikaisia todistajia ja muuta kylän väkeä.

Vähitellen Van Veeterille syntyy kuva tapahtumista. Hän tietää, että oikeudessa hän ei pysty mitään todistamaan, mutta on olemassa muunkinlainen oikeus. Sen hän aikoo panna toimeen. Sen oikeuden nimi voi olla vaikka hämäysoikeus.

Nesser kertoo taas miehen maailmasta, siitä miten tärkeää miehelle on pärjätä naisten kanssa. Miten tärkeää miehelle on olla haluttu ja saada nainen omakseen silloin hänestä siltä tuntuu. Kotiinpaluussa on kyse miehen huonosta seksuaalisesta identiteetistä, huonosta itsetunnosta ja kateudesta.

Miestä loukkaa verisesti, jos joku hänen mielestään häntä vähäpätöisempi uros pärjäilee naisten parissa paremmin kuin hän itse. Ja ehkä kaikkein eniten miestä loukkaa, jos joku melko huonomaineinen nainen torjuu hänet ja vielä nauraa hänelle, miehelle.

Nainen kostaa kaikkien naisten puolesta

Nesserin Syntymämerkissä miehiä rupeaa kuolemaan läjäpäin. Kun kaksi noin 50-vuotiasta miestä on kuollut aivan samalla tavalla, poliisi rupeaa etsimään yhteyksiä tapausten väliltä. Ja kun kolmaskin mies kuolee, yhteyden olemassaolo myönnetään ilman muuta.

Kaikki uhrit ovat olleet armeijassa samassa joukko-osastossa. Samassa joukko-osastossa on ollut yli 30 muuta. Ovatko nämä kaikki hengenvaarassa? Aikooko tuntematon murhaaja posauttaa nämä kaikki kuoliaiksi? Miten poliisi voi ympärivuorokautisesti suojella tällaista ihmismäärää?

Lukija tietää alusta lähtien, että kyseessä on naisen kosto. Eikä lukija oikein tiedä kenen puolella olisi. Tietenkään murhia ei voi hyväksyä, mutta ei voi hyväksyä myöskään sitä, mitä nämä kaikki uhrit ovat aikoinaan tehneet.

Tähän vuosikymmenien takaiseen tekoon rinnastuu poliisi Van Veeteren kokema pahoinpitely. Puolen kymmentä nuorta miestä tulee häntä vastaan kadulla ja mukiloi hänet lähes sairaalakuntoon.

Kun Van Veeteren myöhemmin kuulustelee yhtä päällekarkaajaansa, tämä ei osaa sanoa mitään syytä tekoonsa. Joten Van Veeteren toteaa, että ei kaduille voi päästää vapaasti kuljeskelemaan ihmisiä, jotka saattavat ilman mitään syytä käydä milloin kenenkin kimppuun. Tällaisten päällekarkaajien ainoa oikea paikka on vankila.

Nesser pakottaa lukijansa pohtimaan, että tekojaan ei pääse pakoon. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Joten jo oman turvallisuutensa takia kannattaa kohdella muita ihmisiä hyvin. Vaikka uhri itse ei kostaisikaan, niin joku hänen sukulaisensa tai ystävänsä kostaa.

Nesserin poliisi Munster suree sitä, että työ vie hänet jopa illoiksi ja viikonlopuiksikin. Vaimo ja lapset jäävät toiselle sijalle eikä vaimo hyväksy tilannetta. Huono omatunto ahdistaa Munsteriä sekä töissä että kotona erityisesti senkin takia, että työkaveri naistutkija Ewa Moreno tuppaa tulemaan hänen uniinsa.

Poliisijoukkio vaikuttaa samantyyppiseltä työporukalta, mikä on tuttu suomalaisistakin dekkareista. Päällikkö käy välillä kovaäänisesti päsmäröimässä, mutta perustutkijat tekevät töitään minkä ehtivät. Mielestäni Håkan Nesser antaa poliisin työtä uskottavan tuntuisen kuvan. Mielenkiinto säilyy aivan viimeisille sivuille ja avaa koko ajan uusia näkökulmia tapahtuneeseen.

Nesserin dekkarit kertovat poliiseista, jotka uurastavat monella taholla kaikessa hiljaisuudessa. Kirjat kertovat yhteiskunnasta, jossa näyttää tapahtuvan
sattumanvaraisesti mitä vain, mutta kun pintaa raaputtaa, useimmille teoille löytyy jokin syy.

Lukemissani neljässä kirjassa keskeisenä syynä tekoihin on poikkeava seksuaalinen suuntautuneisuus ja sen peittely ja/tai miehisen itsetunnon pönkittäminen kyseenalaisin keinoin. Jos mies ei pärjää puhumalla tai silmäpelillä, hän turvautuu nyrkkeihin ja jopa järeämpiinkin aseisiin. Näillä keinoilla ei rakkauden töissä kuitenkaan pärjää.
 

Ritva Sorvali

 

Ritvan dekkariarvostelut: